Jokin ihmisessä

Arvuuttelu on nyt ohi ja voittavaksi vaihtoehdoksi valikoitui kolmipyörä! Hyvä niin.

Ihmismieli se vain ihmetyttää. Mikä ihmeen voima ihmisessä saa yksilön tekemään elämästään niin pirun vaikeaa? Minulla oli oikeasti mukava vakituinen työpaikka jonka ohessa olisi pystynyt pienellä selkärangalla tekemään tutkinnon viimeinkin loppuun, todella kiva asunto ja viihdyin paremmin Turussa kuin varmaan koskaan aikaisemmin (olenko minä ainoa jolle tulee AA-kerho mieleen oheisesta lauseesta? ilmeisesti turkulaisuus on päihdyttävää ja se aiheuttaa riippuvuutta. -toim. huom.). Silti pitää hypätä pääkaupunkiseudun paheelliseen baabelin-elämään nauttimaan siitä kun palkkaa nousee kaksi ja vuokra kolmesataa euroa. Omituista.

Minusta tuntuu että se jokin mikä saa ihmisen tekemään moista on sukua sille voimalle joka saa pienen pojan tai tytön tunkemaan leikkiautonsa akselin pistorasiaan. Sekoitus uteliaisuutta ja sokeaa uskoa siitä ettei minulle mitään pahaa tapahdu. Kai se on ihmislajin kehityksen kannalta jollakin tavalla välttämätöntä.

Akselin ja pistorasian sijaan tarvitsisin nyt kohtuuhintaisen asunnon Helsingistä. Mieluiten kantakaupungista ja asunnossa saisi olla parveke ja pesukoneliitäntä. En pyydä paljon. Olisiko jollakulla tuollaista ylimääräisenä? Voisin lainata asuntoa, vaikka ihan rahaa vastaan.

"Rahat vai kolmipyörä?"

Miettii tarinamme päähenkilö kuumeisesti. Molemmissa vaihtoehdoissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Siksi pieni ihminen on epätietoinen ja ymmällään.




Yritä tässä nyt toteuttaa oman elämän ajopuu- tai koskiveneteoriaa ja vielä suoriutua arkipäiväisistä askareista.

Hullut Päivät - Galna Dagar

Vuoden 2008 Hullut päivät ovat tältä erää ohitse. Ei, ei ne Stockmannin ostosperkeleen keltaisten muovikassien jakelujuhlat vaan Tanskassa pidettävät telttailutalkoot.

Roskildessa oli kivaa, kuumaa ja mukavaa. Varhaiskeski-ikäinen päähenkilömme jaksoi matkoineen seitsemän ja puolipäiväiseksi venyneen rupeaman ilman itkuraivareita ja paikoitellen jopa tanssahteli riehakkaasti. Aikamoista. On se kumma kun toiset ei opi elämään ikänsä edellyttämällä tavalla.

Perusrakenteiltaan Roskilde on aikasta samanlainen kuin suomalaiset festarit. Yöt nukutaan teltassa, päivisin katsotaan keikkoja, juodaan kaljaa ja kaikkialla haisee kusi sekä kannabis. Hämmentävä asia joka kuitenkin erottaa Roskilden Raumanmeren juhannuksesta on se että yllättävän monelle festarivieraalla musiikki on tärkeämpää kuin kalja, kusi tai kannabis. Ja musiikia on paljon. Itse näin noin 20 keikkaa mikä oli silkkaa ihanuutta.

Suurista nimistä Radiohead vetäisi hienon ja muistaakseni noin kaksi tuntisen keikan mikä sai ainaskin minut innostumaan pikkasen tylsänä taiderokkina pitämästäni yhtyeestä ihan uudella tavalla, Neil Young oli yli 60-kymppiseksi mieheksi kovassa iskussa (ja soitti jumalauta mm. kappaleet Cinnamon Girl, All Along The Watchtower, Heart of Gold ja Hey Hey, My My. Mahtavuutta!) ja viiksekäs Nick Cave sekä loput Grindermanit soittivat tiukasti (ja muistuttivat jopa poikkeuksellisen paljon vantaalaisia viiksekkäitä autokauppiaita -toim. huom.) .

Parhaimpia olivat kuitenkin yhtyeet joista en tiennyt etukäteen yhtikäs mitään. Afrikkalaiset Kenge Kenge ja Mamar Kassey soittivat kumpainenkin hienon keikan ja muistuttivat taasen siitä että eurooppalaiset osaavat tehdä kivoja aseita mutta kaikki kulttuurisesti merkittävä tulee muualta. Samoin teki myös mainio Queen Ifrica.

Euroopan puolta yrittivät pitää hienon (ja sen hetkiseen elimistöni kemikaalitasapainoon mainiosti sopivan -toim. huom.) keikan soittanut saksalainen The Notwist ja aikas ihana suomalais-ranskalainen The Do. Takaisin maan pinnalle palautti Slayer joka kuulosti joko hölmöltä tai tyhmältä. En ole vielä päättänyt kumpi on lähempänä, todennäköisesti molemmat adjektiivit sopivat.

Osaksi festarikokemusta kuuluu myös se että osa keikoista menee epähuomiossa ohitse. Missasin levyllä riemastuttavalta kuulostavan Dengue Feverin koska olin samaan aikaan kuuntelemassa ikävystyttävää Färsaarelaista orkesteria ja kuuntelin Chemical Brothersin keikan pää pressialueen ravintolan pöytälevyssä (olinhan kiitos päätoimittaja Sipilän akredoitu festareille Soundi-lehden toimittajana).

Musiikin ja menetettyjen mahdollisuuksien lisäksi Roskildessa istuskeltiin, laitettiin ruokaa paperi- ja pahviroskanuotiolla sekä harrastettiin ilmiömäisen huonoa huumoria. Kaskuja ryhmittymämme sai irti mm. symposiumiin kiirehtivistä aivokirurgeista, neuvostoliittolaisesta Nalle Puhista, espoolaisista pandantappajista ja vituiksmänistä, tuosta epäonnisesta supersankarista. Aikamoista.

Matkan viimeisen kappaleen esitti kuitenkin ruotsinlaivan orkesteri, joka paluumatkalla coveroi Baddingin Paratiisin juuri ennen kuin nukahdin makuupussin päälle Silja Europan kokolattiamatolla. Kappale oli kaunis ja sopi tilanteeseen oikein hyvin. Ennen nukahtamista mietin hetken miksi ihmiset tuhlaavat elämänsä turhaan vihaan ja toraan kun on olemassa myös niin paljon muita mukavia vaihtoehtoja.
No, kai se on niitä henkimaailman asioita.

Kirjeitä paratiisista

Elämä on välillä aikamoista hässäkkää ja joskus paraskin suunnitelma voi mennä täysin tärviölle. Olin vähän suunnitellut että tänä kesänä olisin lähinnä ollut päivät töissä ja ehtoisin kuunnellut kotona naapurin yskimistä ja katsellut kattoon. Se olisi hyvää ja kaurismäkeläistä elämää jos mikä.

Kesälomaa oli kertynyt kuusi päivää. Siinä ajassa ei vielä kuuhun päästä ja rahatkin on vähissä. Ajatuksena oli ottaa kesä vastaan kuin alkoholisti, päivä kerrallaan ja korkeintaan käydä välissä vähän kalassa. Totuus oli kuitenkin toisenlaista ja ainaskin kesäkuu oli aikamoista amerikkaa.

Ensin kävin seminaarimatkalla Århusissa. Kaupunkin oli kaunis ja kieli täysin käsittämätön. Seuraavaksi tein vuoden ympäristöteon ja lensin yksityiskoneella toiseen seminaariin Tartoon. Elikkäs jos aurinko korventaa maissisatosi pilalle tai jos koet että veden pinta on liian korkealla, voit syyttää ihan vapaasti minua. Tiedän, olen osa ongelmaa mutta huippupisteet ympäristöpelissä vetivät kuitenkin urpot työtoverini jotka lensivät toiselle mantereelle sen takia että voivat ajaa isopäästöisellä autolla noin 3 000 kilometriä. Toimistomme ekologinen jalanjälki on hiilivoimalan luokkaa. Aikamoisia velikultia.

Kesäkuun kruunu sijoittui kuitenkin kansallisromanttisesti kotimaahan. Kiitos varustamon hyväntahtoisuuden, sain juhannuksena seilata kansipoikana höyrylaivalla viisi päivää pitkin poikin ihanaa Saimaata. Kesä oli kukkeimmillaan ja mitään kurjaa ei sattunut. Itse kunnostauduin maalaamalla laivan skailetin väärän väriseksi (johtuen hitto vieköön huonosta työnohjauksesta -toim. huom.) ja äijäilemällä ensimmäisessä rantautumisessa köysien kanssa sillä seurauksella että tipuin kansiluukusta alas. No, pieniä olivat surut ja murheet. Ruhjeet kun paranee nopeasti ja metalliin voi aina vetäistä uuden värikerroksen.

Matka oli mahtava kokemus ja jotenkin nyt ymmärrän syyn siihen mielenvikaisuuteen mikä saa ihmiset tuhlaamaan rahansa ja vapaa-aikansa ylläpitääkseen tuollaisia laitteita.

Kertoilen kesästä myöhemmin lisempää jos minua ei seuraavan viikon aikan poljeta tanskalaiseen peltoon Roskildessa minne ajattelin lähteä vähän kalastelemaan (ja on siellä kuulemma myös jotkut hiton festarit, toivottavasti hipit ei sotke minun siimaani -toim. huom.).

Elämää parvekekaiteen takana

Niin se elämän piiri pieni pienenee. Luin vanhoja kirjoituksia läpi ja naureskelin hiljaa harvaan partaani sitä miten alkoholikeskeistä arjenkuvaa tekstit elämästäni antavat. Todellisuudessa en ole viimeiseen viiteentoistavuoteen käyttänyt niin vähän alkoholia kuin nyt.

Pari iltaa sitten katselin parvekkeeltani nuorta sankaria joka toikkaroi kerrostalon sisäpihalla ja oksensi humalaansa pois keskellä sisäpihan parkkipaikkaa. Katsellessani isänmaan toivon toimintaa tunsin jotain hassua. No, kateuttahan se kai oli. Minäkin haluaisin ihan oikeasti pikkasen urpoilua arkeni keskelle. Mutta ei, minä kävin parturissa ja hankin oikean työpaikan. Niillä korteilla on pelattava mitkä käteen jää, heikot sortuu elon tiellä ja sitä rataa.

Ansiotyö vain tekee elämästä sellaisia siistejä annospaloja jotka vilahtavat ohi kunnes yht`äkkiä olemme aikuisia. Onhan se hienoa olla rehti ja reipas nuori. Vielä kun lopettaisin tupakoinnin, nukkuisin tarpeeksi, harrastaisin vähän enemmän liikuntaa, söisin säännöllisesti ja laihtuisin kymmenen kiloa uskaltaisin käydä työterveydenhuollossa ilman pelkoa siitä että minua haukutaan läskiksi tai pelotellaan aikaisella haudalla (kuulemma työterveydenhoitajamme on aika kipakka täti, tuleva terveystarkastus pelottaa pikkasen jo valmiiksi -toim. huom.). Sekin on saavutus josta kai pitäisi olla ylpeä.

Muuten olen hitusen verran huolissani hyvinvoinnistani. Pari viikkoa sitten vein biojätteen talon pihalla olevaan kompostiin. Paluumatkalla jäin pihalle kessuttelemaan ja heittelemään tyhjää biojäteastiaa ilmaan. Ensin katselin kun kanipuput juoksentelivat pihanvierustalla ja sitten jäin tuijottelemaan asuintaloni erään ensimmäisen kerroksen asunnon ikkunasta näkyvää todella hienoa kattolamppua. Lamppu roikkui keittiön katossa ja mietiskelin että olin nähnyt samanlaisen omistamani Scandinavian design-kirjan sivulla.

Tuumasin että lamppu taitaa olla tanskalaisen suunnittelijan piirtämä. Kun olin siinä puolisen minuuttia katsellut ja pohtinut pohjoismaisen muotoilun puhdaslinjaisuutta, tajusin että lampun vieressä keittiössä seisoo puolialaston nainen. Muutaman sekunnin ajan mietin miten voisin viestittää naiselle ikkunan läpi että en suinkaan tuijottanut häntä vaan vieressä olevaa vallloittavan kaunista kattolamppua. Päätin jättää elekielen väliin ja häipyä paikalta.

Jälkeenpäin mielen valtasi huoli. Kyllähän sitä herranjestas nuoren miehen pitäisi jotenkin aistia jos näkökentässä näkyy paljasta pintaa. Onkohan minussa jotain vikaa? Ja onkohan taas koittanut aika etsiä nainen jonka kanssa jakaa arjen ennen kuin vainu katoaa kokonaan?
Suuria kysymyksia ja vastaajana on vain pieni ihminen.

(Tulipas ällöttävän heteronormatiivinen, naista esineellistävä ja sovinistinen teksti. Lupaan korvaukseksi pitää ylläni Tulva-lehdeltä tilaamaani ja tänään postissa saapunutta t-paitaa sekä olla jatkossa tiedostavampi -toim. huom.)

Eurooppa-päivää

Viime vuonna vietin Eurooppa-päivän Brysselissä. Euroopan sydämessä niin kuin matkailumainoksissa ja mainoskrääsässä sanotaan. Päivällä oli parlamentissa pari varsin mukavaa cocktail-tilaisuutta ja illalla lähdin harjoittelu- kavereideni kanssa ulos. Iskuryhmämme eteni muistaakseni Place de Lux:ilta tarmokkaasti keskustaan ja sieltä jatkoille ystäviemme Madoun kommuuniin missä juotiin ja polteltiin aamuun asti. Bryssel on toukokuussa todella kaunis kaupunki ja ilta oli yksi hauskimmista koko viiden kuukauden Belgian reissuni aikana. Maa oli uusi ja valmis ja Eurooppa yhteinen.

Tänä vuonna päivä oli arkisempi. Heräsin, vietin päivän toimistolla ja karnevalismi rajoittui siihen että ostin uuden ja aika mainion vavan. Yhdentoista aikaan illalla lähdin pyöräilemään Ruissaloon (minä kun tykkään kovin liikkua pimeässä, tyhjässä kaupunkitilassa, pitäähän sitä ihmisellä nyt jokin kummallisuus olla -toim. huom.). Puolessavälissä rantatietä kohti Ruissalon kylpylää törmäsin lampusta huolimatta tien yli vedettyyn lippusiimaan. Kohtelias nuorimies heijastinliivi päällä tuli katsomaan kuka siimassa rimpuilee. Hän kertoi että edessä on ilotulituksen laukaisualue ja tulitus on alkamassa viiden minuutin päästä.

Talutin pyörän pois polulta ja istuin yksin merenrantaan hiekalle katsomaan ilotulitusta. Käänsin sätkän ja kuuntelin miten juhlaväki kerääntyi toiselle puolelle laukaisualuetta seuraamaan tulossa olevaa näyttävää ympäristörikosta.

Ilotulitus oli komea mutta vielä hienompaa oli istua yksin pimeällä rannalla ja kuunnella kahden sekunnin viiveellä meren vastarannalta tulevaa räjähdysten kaikua ja satojen hanhien metelistä saamaa hepulia. Kontrasti viime vuotiseen Eurooppa-päivään oli valtava. Kokemusta vielä vahvisti Tylkkärin kevätjuhlista peräisin oleva, joskin jo katoamaisillaan oleva kankkunen.

Kun välke päättyi, pyöräilin kaikessa rauhassa takaisin Portsaan kauniin öisen Natura-alueen läpi ja katselin miten sataman valot loisti pimeän veden pinnalla. Taustalla pyöri CMX:n Vainajala-levy kahdesti läpi. Huomasin olevani aika onnellinen ja tyytyväinen ainakin osaan tekemistäni valinnoista.

Aika imelää.

"Mä en oo koskaan"

Minä menetin tänään erinomaisen Mä en oo koskaan -pelin väittämän. Join nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa alkoholia yksin.

Kaikki alkoi ihan viattomasti. Olin töissä neljään minkä jälkeen käväisin nopeasti kahdessa kokouksessa, heilahdin kotiin ja kävin lenkillä. Lenkkeilyn ja suihkun jälkeen hain jääkaapista purkin rahkaa (tai rasvatonta maitorahkavalmistetta niin kuin purkissa sanotaan, todennäköisesti tökötin todetaan vuoden parin sisällä aiheuttavan syöpää) ja pikkasen hedelmiä. Kun kävelin pannaanien ja rahkatörpön kanssa olohuoneeseen, koin itseni äkkiseltään niin rehdiksi ja reippaaksi että aloin voimaan fyysisesti pahoin.

Kiiltokuvasta puuttui ainoastaan tilanteeseen sopiva reipas ja positiivinen pop-musiikki (Katsokaapas muuten oikeasti tuo linkin video ja miettikää että se jo on noin 6 000 vuotta kestäneen länsimaisen kulttuurin suurin saavutus. Me osaamme tehdä aseita mutta kaikki kulttuurillisesti merkittävä materiaali on joko tuontitavaraa tai varastettu muualta -toim. huom.-). No, lopun sitten arvaattekin. Turmiolan Tommi kaivettiin naftaliinista ja nuori ihminen jolla on vielä kaikki mahdollisuudet auki tässä ihanassa maailmassa sortuu ottamaan jääkaapista oluen ja istahtaa tyytyväisenä soffalle.

Täysin deekikselle en kuitenkaan joutunut. Uuden kokemuksen ja 0,25 litraisen belgialaisen kirsikkaoluen tuoma hurmio haihtui nopeasti pois. Arki palasi, söin aiemmin avaamani rasvattoman rahka-annoksen loppuun ja tein vähän työhommia. Aika ylimainostettua tuollainen dekadenssi ja rappio-romantiikka. Pitäisikö tässä alkaa käyttämään huumeita?

No, haluan kuitenkin kiittää akatemiaa, Jumalaa ja kaikki nuo eksoottiset oluet jääkaappiini lahjoittanutta ihanaa ihmistä. Jos joku lukijoista kiinnostuu analyyttisemmasta päihdepoliittisesta keskustelusta, kehotan heitä tutustumaan ainoan todellisen sankarini Bill Hicksin tuotantoon. Kyseinen herra luennoi mm. musiikista, evoluutiosta ja positiivisista päihdekokemuksista.
Aivan mahtavaa materiaalia.

Kun sisäinen pojankoltiainen pääsee yllättämään

Kuten varmasti nokkelimmat-pokkelimmat teistä lukijoista ovat huomanneet, olen päivittänyt profiilitietojani. Olen nyt 27-vuotias ja päällimmäisenä ajatuksissani on se pitäisikö minun alkaa valehtelemaan ikäni. Facebookissa tekemäni empiirisen tutkimuksen mukaan 27-ikävuotta on aika merkittävä vedenjakaja. Sen jälkeen lähimmäisteni profiilitiedoista alkaa mystisesti syntymävuosi unohtumaan. Omituista eikö totta? Onko se sitä narsismia, varhaiskeski-iän dementiaa vaiko sairaanloista kuolemanpelkoa? Ole hyvä ja rastita oikea vaihtoehto, minä en ota asiaan kantaa.

Itse en oikein osaa pitää ikää niin haudanvakavana asiana ja hyvän ystäväni Kauko Röyhkän tapaan sanon että "Se ei oo koskaan kiinni ajasta. Mä oisin kuuskyt vuotta vanha mieluummin kuin aikuinen, uskotko sen". Ei ne vuodet paljoakaan kerro. Aina kun alan pitämään itseäni fiksuna ja kypsänä, kattaa elämä eteeni tilanteen jossa tajuan oman yksinkertaisuuteni ja nulikkamaisuuteni. Aina silloin tällöin se pieni sisäinen pojankoltiainen pääsee yllättämään. Mutta, mutta mitäs mies nyt tuolla tarkoittaa?
No, minäpä kerron aiheesta pienen tarinan:

Kello on 7:20 tiistai aamuna ja tapahtumapaikka on Turun rautatieasema. Päähenkilömme odottelee junaa että pääsisi Helsinkiin asumista ja asumisrakentamista käsittelevään seminaariin. Seuraamamme hahmo on oikein sonnustautunut kauluspaitaan ja hän tuntee itsensä todelliseksi toimihenkilöksi seisoskellessaan muiden menestyjien kanssa asemalaiturilla. Ympärillä sataa vettä ja päähenkilöämme väsyttää. Hän päättää palkita itsensä ostamalla vieressä olevasta automaatista pullon kivennäisvettä (jo juoman valinta kertoo paljon toimijan kypsyydestä, ei ketään alle 25-vuotias juo herran tähden vissyä). Kahden euron kolikko kilahtaa automaattiin ja toimihenkilömme näpyttelee kivennäisvesipullon numeron automaatiin. Pulloja on automaatin lasin takana pitkä rivi mutta vehje ilmoittaa tuotteen olevan loppu. Nuori toimihenkilö tuhahtaa ja painaa rahanpalautus-nappia. Laite ei kuitenkaan suostu palauttamaan rahoja. Toimihenkilön pettymys kasvaa mutta hän päättää kestää asian kuin mies ja valita suklaati-patukan.

Suklaapatukka kolahtaa alas automaatin kaukaloon mutta jostain syystä automaatin saldo pysyy kahdessa eurossa. Nuori toimihenkilö tuhahtaa ja näpyttelee suklaapatukan numeron uudestaan. Alas kolahtaa toinen makeiskäärö ja silti automaatti sanoo rahaa olevan jäljellä kaksi euroa. Nyt toimihenkilö jo suorastaan hymyilee, vilkaisee ympärilleen katseleeko kukaan ja valitsee salmiakkipääkallojen numeron. Myös salmiakkipääkallot tipahtavat alas automaatin kaukaloon mutta se on kuin noituutta, rahaa on edelleen jäljellä kaksi euroa. Automaatti on ilmiselvästi epäkunnossa.

Seuraa nopea tapahtumasarja. Automaatin vieressä seissyt toimihenkilö katoaa ja tilalle ilmestyy tyytyväisyyttään hykertelevä pojankoltiainen. Pojankoltiainen näpyttelee automaattiin vadelmaveneiden, Turkinpippurin, Lontoonrakeiden, toffee-tötterön ja monen muun mukavan tuotteen numerot. Karkkia kasaantuu aikamoinen läjä. Näpyttelyä jatkuu muutama minuutti jonka jälkeen juna saapuu laiturille ja näpyttely on pakko lopettaa. Kansalainen Lehtinen lastaa karkit olkalaukkuun, astuu tyytyväisenä junaan ja suuntaa kohti uusia seikkailuja.

Pojankoltiainen pelasti nuoren toimihenkilön päivän. Hyvä niin.

Minä täällä hei!

Herran jestas että blogin päivittämisestä on helppo totutella pois. Mutta minkäs sille mahtaa. Kevään myötä pieni sisäinen rehti ja reipas partiopoika on syrjäyttänyt ahdistuneen runopojan.

Olen minä yrittänyt. Olen jopa hankkinut muutaman aika rapsakan krapulan ja piehtaroinut itsesäälissä sotkuisessa asunnossani ruokkiakseni runopoikaa. Mutta ei. Reipas ulkoilu, pyöräily ja kalastus on vienyt voiton synkältä yksinpuhelulta. Jos malttaisin pakata retkilleni kunnon eväät mukaan, kuulostaisi elämäni hätkähdyttävästi Viisikko-kirjojen kerronnalta.
No, mitään rikosarvoituksia en ole sentään vielä ratkaissut.

Kalastuskauden avaus on kyllä ollut suoraan Mooseksen kirjasta. Ymmärrän kyllä että sen Edenin episodin jälkeen maa on kirottu ja minun on siitä kovalla työllä elantoni hankittava mutta tarvitseeko sen olla näin pirun vaikeaa. Viime viikonloppuna virvoin vavan kanssa kahdella eri järvellä yhteensä kymmenen tuntia saamatta tärpin tärppiä. Kivaa tuollainen ulkoilukin on. Saa kahvitella ja kessutella raittiissa ilmassa mutta kyllä siinä itsensä pikkaisen tyhmäksi tuntee. No, jahka hauen kutu on ohi, taivaat aukeaa ja kovalevy täyttyy pönötyskuvista.

Pyöräily on sujunut paremmin. On aivan mahtavuutta tajuta taasen että Turussa on sellaisia eksoottisia paikkoja kuin Jäkärlä, Lauste tai Takakirves (Pallivahasta nyt puhumattakaan). Pyöräilykausi alkoi sinäänsä aika juhlavasti Turun Sanomien pyöränostostani tekemällä jutulla. Ostoksiani (ja ilmeisesti myös pyöränhankintaa laajemmin) käsittelevä juttu julkaistaan syntymäpäiväni kunniaksi Turun Sanomissa 11.04. Pikkaisen pelottaa jo valmiiksi miten urpon näköisiä kuvia minusta on otettu.

No kaikki julkisuus on kai hyvästä. Sen todistaa jo se tosiasia että Turun tulevissa kunnallisvaaleissa ex-ulkoministeri Ilkka Kanerva tulee olemaan ylivoimainen äänikuningas kaiken urpoilun, julkisen paheksunnan ja mediamyllytyksen jälkeen. Masentavaa ja surullista.
Tavattoman masentavaa.

PS. Mihinkäs tuo Tolu-pullo sitten liittyy? No, sehän liittyy yleisökysymykseen. Jos ihminen on kehittynyt evoluution myötä niin että lajin jatkumisen kannalta hyödylliset piirteet ovat korostuneet, miten on mahdollista että ihminen yhdistää puhtauden myrkyllisten kemikaalien tuoksuun. Kun asunnossa tuoksuu myrkyllinen puhdistusaine, tuoksuu asunto pienen ihmisen mielestä puhtaalta. Kertooko tämä siitä että Jumala on luonut ihmisen ja evoluutio on pelkkää puppua?

Viranomaistiedote

yle.fi uutiset:
Turussa tyhjennettiin taas maastureiden renkaita
Julkaistu 05.03.2008, klo 14.25

Kaupunki-intiaaneiksi itseään kutsuvat ympäristöaktivistit ovat jälleen tyhjentäneet kaupunkimaastureiden renkaita Turussa. Poliisin tietoon on tullut kahdeksan uutta tapausta alkuviikosta.

Tuulilaseihin jätetyn viestin mukaan protesti on suunnattu paljon bensiiniä kuluttavia autoja vastaan. Poliisi ei ole vielä tavoittanut tekijöitä.

Helmikuun puolivälin jälkeen poliisi on saanut 13 rikosilmoitusta kaupunkimaasturien omistajilta. Juttuja tutkitaan vahingontekoina.

Tämä on todella järkyttävää.
Vaadin että iskut toteuttanut ryhmä lopettaa välittömästi raukkamaisen piilottelun.

Ottakaa minuun yhteyttä, minä haluan mukaan!

Uskontoa ja heikkenevää uskoa ihmiseen

Minä olen aina yrittänyt uskoa ihmisen älykkyyteen, solidaarisuuteen ja perimmäiseen hyvyyteen. Olkoon kuinka kova Homo economicus tahansa, ei ihminen ole ääliö eikä suhtaudu lajitovereihinsa pelkkinä astinlautoina jotka voi tönäistä nurin ja hypätä selänpäältä yhä korkeammalle.

Idiootteja luonnollisesti on olemassa kaikissä yhteisöissä ja saatavana kaikissa väreissä mutta he ovat vähemmistöä. Valtaosa tästä yksityisautoilevasta ja iltapäivälehtiä lukevasta biomassasta on mainiota sakkia. Positiivinen ihmiskuva jotenkin oikeuttaa sellaisen hassun jutun kuin demokratian olemassaolon. Kai minä olen jonkinsortin humanisti (vaikkakin tiedän miten varovasti tuollaisia abstrakteja ja laajoja käsitteitä tulisi käyttää).

Tänään tuo elämäni peruspilarina toiminut usko ihmiseen sai kovan kolhun. Erehtyin lukemaan Helsingin Sanomien nettisivulla olevan keskustelun (löytyy täältä) joka koski uskontokuntiin kuulumattomien asemaa kouluissa uskonnollisten aamunavausten aikana. Tapauksessa opettaja oli ehdottanut kirkko-isien kertomusten vastapainoksi sitä että kirkkoon kuulumattomat lapset istuvat luokassa kuulosuojaimet päässä aamunavausten aikana. Aika absurdi tilanne.

Keskustelussa asia pääsee aivan uskomattomiin sfääreihin. Oma suosikkini on ehkä kommentti jossa ehdotetaan ei-uskonnollisten lasten sulkemista wc-tiloihin aamunavausten ajaksi. Ilmeisesti ihmisen tyhmyydellä ja ajattelemattomuudella ei ole mitään mitattavia rajoja. Kas kun kukaan ei ehdottanut pakanoiden kaasuttamista (sehän voisi onnistua helposti ja kustannustehokkaasti pienen koulun suihkutiloihin asennettavan apuvälineen avulla).

Jos tämä keskustelu ei vielä masenna tarpeeksi, voitte ystävät hyvät tutustua Eduskunnan sukupuoleen liittyvään keskusteluun ja menettää samalla uskonne myös edustukselliseen demokratiaan.

Itselleni on jäänyt kummallisia muistoja uskonnon opetuksesta koulussa. Muistan miten ala-asteella järjestäydyimme joka aamu parijonoon luokissa ja vaelsimme koulun aulaan. Aulassa sitten seisoimme suorissa riveissä ja lauloimme virsiä. Välillä joku opettaja tai pappi luki myös motivoivan raamatunlainan. Ja sama toistui joka arkiaamu. Olenko minä ainoa jonka mieleen nousee vahva mielikuva elämästä Pohjois-Koreassa? Yläasteella käytössä oli jo keskusradio ja meininko oli vähemmän tunnustuksellista.

En saanut toiminnasta mitään traumoja mutta kuulostaahan tuo nyt aika omituiselta. Minulla ei ole mitään suomen ev. lut. kirkkoa vastaan (vaikka en kyseisen yhdistyksen jäsen olekaan) mutta kirkko on loppujen lopuksi ainoastaan verotusoikeudella varustettu aatteellinen yhdistys ja rakenteeltaan hyvin lähellä esim. poliittista puoluetta. Tältä pohjalta olisi aika hassua ajatella että Forssan työväenyhdistyksen edustaja olisi joka aamu pitänyt koulussani 10 minuutin palopuheen sosialidemokratian erinomaisuudesta jonka jälkeen 7-13 vuotiaat lapset olisivat sitten laulaneet Työväen marssin sekä Kansainvälisen ja jatkaneet koulupäivää.
Tuotahan pidettäisiin aivopesuna vaikka mekanismi on hyvin samanlainen kuin uskonnollisissa aamunavauksissa.

En tiedä miten nämä nämä asiat ovat muuttuneet viidessätoista vuodessa. Tiedän kuitenkin sen että uskonto on hieno ja iloinen asia.
Kunhan se pidetään pois kouluista ja jätetään jokaisen henkilökohtaiseksi omantunnon asiaksi.

Mitä on olla ensimmäinen?

Alussa oli pimeys. Sitten Jumala loi maan ja kasteen maaperään. Märästä maasta muovattiin mies, jonka kylkiluusta muokattiin myöhemmin sivutuotteena se toinen, elikkä nainen. Jumala katsoi luomaansa ja totesi sen olevan aika hyvä. Seitsemäntenä päivänä Jumala sitten lepäsi.

Kului noin 4000 vuotta, syntyi Simone de Beauoir joka puki asiantilan sanoiksi uudestaan:
"Näin ollen nainen on aina tuomittu jäämään toiseksi ja vähemmäksi, sekä hänet on kasvatettu kantamaan tätä ristiään sitä kyseenalaistamatta. Nainen löytää itsensä ja suorittaa valintansa maailmassa, jossa miehet velvoittavat hänet hyväksymään itsensä vain "toisena"."

No, mitä me voimme tästä päätellä?
Ainakin sen että minä olen ensimmäinen.

Kiusasin ruotsalaista harjoittelu-toveriani siitä että hän on maailman etuoikeitetuin ihminen. Johan kun on ruotsalainen, akateemisesti koulutettu, valkoinen ja mies. Tuo paketti tarjoaa mahdollisuudet olla oikein yli-ensimmäinen.

Itse olen aika samalla viivalla. Oli oikeastaan aika hassua tuossa kuukausi sitten kun jouduin ensi kertaa elämässäni oikein kunnolla diskriminoiduksi. Etsin uutta asuntoa ja neljä ensimmäistä puhelua päättyi asunnon omistajan lakoniseen "Me nyt etsimme vuokralaiseksi lähinnä opiskelijatyttöä" -kommenttiin. Kun kommentin oli kuullut pari kertaa, minun teki mieli referoida puhelimessa omia kokomuksiani opiskelijatytöistä ja heidän siisteydestään (tulipas tahattomasti kirjoitettua härskinkuuloinen lause -toim. huom). Minä olen varmasti parempi vuokralainen kuin keskimääräinen opiskelijatyttö. Olen siisti, hiljainen ja minulla on vakituiset tulot ja kaikkea. Oli rankkaa olla ennakkoluulojen uhri.

No, maksan takaisin tämän kaltoinkohtelun työelämässä jossa voin rekrytointitilanteessa surutta pelata "On muuten aika epätodennäköistä että minä tulen raskaaksi" -kortilla. Siitäkin huolimatta, että jos joskus tulen isäksi aion jäädä ainakin vuoden hoitovapaalle (sitä kun ei tarvitse etukäteen kertoa). Tulen tienaamaan enemmän kuin naiset ja elämään onnellisena ilman turhia ulkonäköpaineita ja vääristynyttä kuvaa ihannevartalosta. Todennäköisyys että joudun perheväkivallan uhriksi on edelleenkin naurettavan pieni ja voin delegoida lasten pää-hoivavastuun puolisolleni ilman julkista paheksuntaa.

Pitäkööt opiskelijatytöt halvat vuokra-asunnot, minä elän unelmaa!
(tai jonkun limaisen nilkin unelmaa ainakin)

Jep, miehenä oleminen on yhtä juhlaa. Tämän voi todistaa vaikka katsomalla itsemurhatilastoja (vuonna 2004 812 tapauksessa mies ja 252 tapauksessa nainen) tai vankitilastoja (vuonna 2003 3300 miesvankia ja 200 naisvankia). Vaikeaa se elämä kai on aina.

PS. Tällä viikolla olen kuunnellut aika paljon Tuvalun uutta Viimeiset hetket ovat käsillä -levyä joka on aika mainiota avaruusprogea (tai jotain). Levy on aluksi aika haastava mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen se kuulostaa jo muultakin kuin pelkältä taidekoululaisten hörhöilyltä. Mainiona boonuksena levyn voi ladata siedettävällä laadulla ilmaiseksi ihan laillisesti bändin sivuilta.

Identiteettikriisi

Eräänä aamuna tässä elämäni keskipäivässä mietin mikä minä olen. Olen akateemisesti koulutettu ja toimin toimihenkilöammatissa, käytän yksityisiä (joskin työnantajan maksamia) terveydenhuoltopalveluja enkä kuulu ammattiliittoon. Jumalauta, minä kuulostan tyypilliseltä Kokoomuksen äänestäjältä! Missä vaiheessa kaikki on mennyt pilalle?

Soppaa voi vielä hämmentää sillä että tunnen joitakin ihan mukavia kokoomuksen jäseniä. No, golfista en tykkää mutta toisaalta maanrakentaja-urani aikana olin rakentamassa golf-kenttää, joten sekin on vähän kiikun kaakun. Onneksi olen vielä aika varma että en halua kuulua samaan ryhmittymään tämän, tämän tai tämän toimijan kanssa ja siksi jäsenhakemus jää lähettämättä. (ja ehkä myös siksi että en kannata Kokoomuksen ajamaa politiikkaa -toim. huom.)

Toisaalta voisi olla kivaa kirjoitella tuonne Kokoomusnuorten Sex&Date-palstalle. Kyseessä on siis palvelu jossa setä-miehet voivat etsiä itselleen 15-30 vuotiaista nuorisojärjestö-toimijoista "after kokous" -seuraa. (Tuo on joko laitonta tai todella ällöttävää. Ajatelkaa vähän ja ottakaa se nyt herran tähden pois sieltä sivuilta).

Todennäköisempi suunnanmuutos on se että liityn ammattiliittoon. Jos olisi suutari, räätäli tai kraatari se olisi helppoa. Mutta kun olen tällainen katkonaista urapolkua kulkeva postmoderni moni-osaaja homma on haastavampaa. Kuuluin aikasemmin Suomen valtiotieteilijöiden liittoon mutta jätin protestiksi jäsenmaksun maksamatta. 2006 kun olin mukana tekemässä opintoraha-kampanjaa Akavalaiset opiskelijajärjestöt löivät soraa rattaisiin ja preferoivat opintorahan noston sijaan korkeampia tulorajoja. Silloin päätin että tuolle järjestölle en enää maksa penniäkään.

Nyt kun punnitsen uudelleen järjestäytymistä, en oikein tiedä mihin puljuun pitäisi liittyä. Voisin liittyä vaikka Julkisten ja hyvinvointialojen liittoon, Talentiaan, SPECIA:an tai takaisin Valtiotieteilijöiden liittoon. Mikään vaihtoehdoista ei oikein tunnu siltä että se vahvistaisi ammatillista identiteettiäni. Taidan pähkäillä asiaa vielä pari viikkoa ja laittaa sitten hakemuksen vetämään.

PS. Pari viime päivää on ollut pop-rockin juhlaa. Löysin Interpolin Our love to admire levyn uudestaan ja uuden suomalaisen tuttavuuden Rubikin Bad Conscience Patrol levyn ensi kertaa. Molemmat ovat mainiota kuunneltavaa. Vastapainona on toiminut Ministry joka on parhaimmillaan aivan käsittämätöntä runttaamista.

Milloin minusta tuli keski-ikäinen nainen?

Miettii nuorimies parantaessaan krapulaansa ottamalla jalkakylvyn ja katsomalla Yle Areenasta (mikä on muuten aivan mahtava julkinen palvelu) Antiikia, Antiikkia -ohjelman jaksoja.

Krapulassa ei kuitenkaan ole paljon parannettavaa. Syystä tai toisesta en ole pariin viikkoon osannut olla humalassa enkä krapulassa. Ensin olen juonut liikaa ja siitä huolimatta seuraavana päivänä fyysinen pahaolo on loistanut poissaolollaan. Hassua tässä on se että humala ja krapula ovat oleet hyvin samanlaisia; olen ollut hidas, unelias ja aloitekyvytön niin lauantai-iltana kuin sunnuntai aamunakin. Ikävää, typerää ja tyhjänpäiväistä kaikki tyynni.

Oikeastaan alkoholinkäyttö on uskomattoman ikävystyttävää puuhaa. Minun maailmassani on kaksi ihmistä jotka ovat humalassa hauskempia kuin selvinpäin (ja nämäkin toimijat ovat sellaisia että he ovat selvinpäin aivan sietämättömiä ja humalassa edes jollain tavalla inhimillisiä) ja kaikki muut vain taantuvat. Silti alkoholinkäytön lopettaminen täysi mahdottomuus. Koko suomalainen kulttuuri ja vapaa-aika kun on rakennuttu alkoholin ympärille. Se on oikeastaan aika surullusta.

Mutta toisaalta, on humalassa sattunut aika paljon mukaviakin asioita. Se poikamainen kohellus ja vilpitön seikkailumieli joka syntyy siinä kuudennen tuopin kohdalla tekee ihmiselle todella hyvää. Kuten myös kunnon krapula. Krapulan tervehdyttävästä vaikutuksesta voi lukea lisää tuolta. Se on totta joka sana.

Minä haen nyt pakastepizzan lähikaupasta ja uskon että sen jälkeen mielipiteeni elämästä, alkoholista ja kaikesta on paljon lempeämpi.

PS. Tajusin että en ole kirjoittanut blogiin mitään musiikista. Sain tänään viimeinkin käsiini Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan tuli-uuden levyn joka on jumalattoman kova. Vanhat rumat miehet vetää todella hienosti ja pari kappaletta on ihan vanhaa Narttu-tasoa. Ehdottomasti parastä Röyhkää noin kymmeneen vuoteen.

Uusi uljas arki

Elämä on nyt sitten ansiotyötä. Muutos ei tunnu niin kauhean suurelta koska olen opintojen ohessa tehnyt töitä melkein koko opiskelu-urani ajan. Oli se silti kuitenkin aika koskettava hetki saada 04.02 viimeinen 434,71 euron erä opintotukea. Opintoja nyt vielä on jäljellä mutta gradun tekohan on vähän kuin sählyn peluu, se hoituu päivätyön ohessa harrastuksena. (vai hoituuko?)

Ensimmäisenä työpaikkana ylioppilaskunta on varsin mainio ja siinä on työympäristönä sellaisia piirteitä joita osaa arvostaa vasta sitten kun on työskennellyt myös ei-niin-miellyttävissä työympäristöissä. Ihmiset on pääsääntöisesti innostuneita siitä mitä he tekevät, työnantaja on tarvittaessa aika jousta ja palkkakin on ihan OK tasoa. En minä ihan vielä voi alkaa keräämään suomalaista taidelasia (vaikka saatoinkin eilen ostaa tuollaisen) mutta kyllä palkalla tulee toimeen. Olen melko varma että tulen jatkossa kiroamaan työpaikan monta kertaa alimpaan helvettiin mutta niinhän se kaikkien työpaikkojen kanssa. Isä-Ukkoani lainatakseni: "En ymmärrä kuka helvetti keksi että työnteon pitäisi olla hauskaa. Ei työnteon nyt kuulu kivaa olla".

Joo, minä olen ihan tyytyväinen itsenäistä työtä tekevä alempi toimihenkilö. Siitäkin huolimatta että tänään aamulla kun ajattelin juuri saavani kaiken alkusäätämisen valmiiksi, sanoi työkoneeni sopimuksensa irti. Joten jos joku haluaa ottaa minuun työasioissa yhteyttä, se onnistuu parhaiten sujauttamalla kirjelappu työhuoneen oven alitse.

Se siitä, seuraavalla kerralla voisin puhua hieman opiskelijapolitiikkaa. Sitä kun netissä ei vielä ole tarpeeksi (tähän voisi lisätä sellaisen sarkastisen hymiön).

Näkymätön mies

Minä olen tietoyhteiskunnan näkymätön mies. Kävin läpi sitemeterin listaa linkeistä joiden kautta blogiini on tultu ja löysin johtolangan. Ha! Joku on Googlettanut minua. Sivu oli löydetty Googlen hakusanoilla "Timo Lehtinen" Turku. Minun kävi poloista etsijää heti sääliksi. Jos tämän nimisiä ihmisiä mahtuu kahdeksan tusinaan, ei Google mahda minulle mitään.

Olen ilmiselvää agentti ainesta.

Kehitysoptimismia

Muuttaminen on kokonaisvaltaisen masentavaa puuhaa. Tavallisesti jotain menee rikki tai katoaa ja koko prosessi on muutenkin kauheaa säätämistä. Molemmilla puolilla varsinaista muuttoa on myös hassu väliveden-tila jossa osa tavaroista on uudessa ja osa vanhassa asunnossa, eikä kumpikaan paikka tunnu oikein kodilta. Päätinkin että tämänkertainen muutto saa olla viimeinen omin voimin tehty ja seuraavalla kerralla pistän ammattilaiset asialle ja kotiutan kipakat kotitalousvähennykset.

Muuton jälkeen alkaa vanhojen tavaroiden sovittaminen uuteen asuntoon. Osa esineistä on hämmentävän muutoskykyisiä. Suosikkini on pieni kirjahylly joka on löytänyt paikkansa huoneestani Forssassa, kahdestä TYS:n opiskelija-asunnosta, kolmen hengen kommuunista Uudenmaankadulta, Yo-kylä kolmiosta ja nyt nykyisestä yksiöstäni. Aina hylly on muuttanut mukanani ja nöyrästi asettunut uudelle paikalleen. Hieno esine!

Kun tavarat on siiretty seuraa mukavampi seesteinen vaihe. Ilmassa on vahva kehitysoptimismin tuntu ja uusi koti on sitä valmiimpi mitä enemmän tavaroita jaksaa järjestää. Käsillä on koko ajan jotain konkreettista minkä voi tehdä ja muuttaa henkilökohtainen maailma paremmaksi. On siinä tunteessa kun saa viimeisen laatikon tyhjennettyä vaan jotain aika hienoa. Tai kun saa kasattua noin 300-osaisen TV-tason ja se jumalauta on niin tukeva että kestää telkkarin painon. Sama touhukas puuha jatkuu siihen asti kun uusi koti on valmis ja sitten onkin jo aika ahdistua.

Saman kehitysoptimismin puute on varmaan suurin ongelma nyky-yhteiskunnassa. 2. maailmansodan jälkeen talous kasvoi tasaisesti kolme vuosikymmentä ja ihmisten elämä parani (no, ainakin aineellisesti). Pohjoismaista hyvinvointivaltiota rakennettiin ja vanhemmat uskoivat lastensa elävän pidenpään ja onnellisemmin kuin he itse elävät. Nyt tuo ihmeellinen satu on päättynyt. 2000-luku ei ole suurten kehityskertomusten ja tulevaisuuden uskon aikaa. Yleisesti ottaen kaikki asiat menee päin helkattia.

Kun maailmantuska iskee lohdutan itseäni sillä että on suomalaisessa yhteiskunnassa sentään kaksi prosessia joissa on jäänteitä vanhasta kehitysoptimismista; nimittäin ev. lut. kirkon jäsenmäärä ja kuntien lukumäärä. Molemmat laskee ja hyvä niin. Mutta miksi näin? No, sen voin perustella vaikka seuraavassa jaksossa.

Neljäs valtiomahti

eli

Uutisia Kotimaasta ja Ulkomailta
(Hyvä materiaali alkaa minuutin kohdalla)

Sääennuste

Hieman urheilua

Ja loppukevennys




Vapaa tiedonvälitys; se on helvetin vaikea juttu.

Talo jonka nero rakensi

Tekniikka vetää ihmisen hiljaiseksi. Tällainen puolihumanisti kuin minä ottaa insinööriosaamisen edessä hatun pois päästä ja hämmentyy. Jokin hiukkaskiihdytin nyt vielä on kevyttä kauraa, mutta tänään rakennustekniikka pääsi yllättämään.

Uusi asuntoni eli huoneisto asunto-osakeyhtiö Turun Konnussa (haiskahtaa muuten epäilyttävästi suippokorva-larppaukselta) on rakennettu vuosina 1949-1951. Asunnon WC:n ovi on 57 senttimetriä leveä ja tänään tekemieni mittausten mukaan pesukoneeni omaa 55 senttimetriä leveyttä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että noin 60 vuotta sitten laskutikun kanssa häärännyt insinööri on osannut arvioida minkäkokoiset pesukoneet ihmisillä on vuonna 2008. Tämä samainen henkilö on mitoittanut oviaukot tarpeeksi leveiksi että pesukoneen saa sisälle ja jättänyt vielä ruhtinaallisen kaksi senttiä klappia ettei ovenkarmit naarmuunnu! Uskomatonta!

Tällainen kaukonäköinen toiminta osoittaa todellista ammattitaitoa. Hieno homma. Vielä kun keksisin miten tuollaisen 50 kiloa painavan pesukoneen saisi helposti sinne oviaukon viereen toiselle puolelle Turkua niin olisin onnellinen.

Ärsyttävä tapa

Tästä ei sitten tule tapa. Turha kuvitella että jatkossa kirjoitan tänne joka jumalan päivä. Lähempänä totuutta on tuo nuoremman Lehtisen blogi, jossa viimeisin kirjoitus on noin kolme kuukautta vanha (itse kirjoitus ja kuvituksena oleva modifioitu Päivi Räsänen ovat kuitenkin silkkaa platinaa). Lähes koko omaisuuteni on nyt kuitenkin pakattu banaanilaatikoihin odottamaan siirtoa uuteen asuntoon ja siksi kotona on virikkeet vähissä.

Ikäihmiset ovat yleensä ärtyisiä. Siksi ajattelin tällaisena varhaiskeski-ikäisenä henkilönä vähän valittaa. No, mikä miestä sitten niin vituttaa? No, autoilijathan minua vituttaa ja tarkemmin vielä tuo suomalainen liikennekulttuuri.

Kuten jo aikaisemmassa postauksessa mainitsin, vietin viime vuonna puolisen vuotta Belgiassa. Belgia on kummallinen maa ja jossain tulevassa jaksossa saatan kirjoittaa siellä viettämästäni ajasta tarkemmin. Autoilijat Belgiassa olivat hämmentäviä. Toisia autoilijoita kohtaan he olivat äärimmäisen inhottavia. Ihmiset kiilaili, huusi, huitoi ja soitti torvea ratin takana. Itse en olisi ikänä suostunut ajamaan autoa Brysselissä.

Jalankulkioita kohtaan suhtautuminen oli kuitenkin päinvastainen. Autoilijat pysähtyivät suojatien eteen ja olivat oikein kohtelijaita käveleviä ihmisiä kohtaan. Keskimäärin tien yli pääsi nopeammin jos suojatien yhteydessä ei ollut liikennevaloja koska kolme autoa neljästä kuitenkin pysähtyi suojatien kohdalla ja päästi jalankulkijat yli. Muutaman kerran minulle tuli huono omatunto (eli omis) kun pysähdyin kadunkulmaan muuten vaan vaikka sytyttämään savuketta ja samalla ohi ajava auto pysähtyi koska ajaja luuli että haluan mennä tien yli. Se oli kummallista se.

Kuten tiedätte ystävät rakkaat, täällä pohjoisessa asiat ovat toisin. Suomen tieliikennelaissa suojatien eteen pysähtyminen on ilmeisesti kielletty. Ymmärrän vallan mainiosti että autoilija ei pysähdy ja päästä jalankulkioita suojatien yli jos perässä on pitkä letka muita autoja. Kuitenkin lähes päivittäin kun kipitän kohti Ylioppilaskylää ja ylitän tien Caribian kohdalla, joku sankari koheltaa auton kanssa melkein ylitseni suojatiellä siitä huolimatta että muita autoja ei näy. Se pistää vihaksi. Varsinkin jos olen puolessa välissä suojatietä siinä vaiheessa kun auto ajaa ohitse.

Mutta mistä tämä johtuu? Minulla on siitä teoria. Syy on sama mikä aiheuttaa monta muutakin ongelmaa maassamme ja se on maalaisuus. Suomessa on vaan niin pirun vähän aktiivi-iässä olevia ihmisiä jotka ovat toisen polven kaupunkilaisia. Valtaosa ihmisistä on tällaisia reppanoita kuin itsekin olen. Ollaan synnytty maaseudulla tai pienessä kaupungissa ja muutettu myöhemmin isompaan pitäjään. Asuinpaikka ja elinympäristö muuttuu mutta vanhat tavat jäävät. Jos kylillä on suojatie vain siksi että kerran viikossa saapuva maitoauto voi ohittaa keskustan ilman vaaratilanteita, ei joustavalla liikennekulttuurille ole tarvetta. Isommassa kaupungissa sille kuitenkin olisi kysyntää. Ja tämä on totuus.
Muista maalaisuuden aiheuttamista ongelmista tulen kirjoittamaan seuraavassa jaksossa.

PS. Oikealla puolella oleva omakuva on edelleen kuva-arvoitus. Pieni ystäväni sanoo että sivulla on käyty mutta silti ainoa veikkaus on herra Lehtisen tekemä ja se on väärä. Arvaa siis mitä
mitä mies kuvassa häpeää.

Mutta miksi, oi miksi?

Se on kuule hyvä kysymys. Miksi ihmeessä minä kirjoitan? Syitä on monia, eikä yksikään niistä liity kunnallisvaaleihin, koska en näillä näkymin aio olla ehdolla (tietysty jos jokin delegaatio ilmestyy kukkapuskan ja konvehtien kanssa ovelle niin voin vielä harkita..). Pois moinen itsekkyys, pikemminkin kaikki alkoi leikkimielisestä kokeilusta.

Kaikki lähimmäiseni ovat varmaan kyllästymiseen asti kuulleet jatkuvaa vinkumistani siitä miten tavallinen nimi minulla on. Aikoinaan kun kirjauduin Turun yliopistoon opiskelemaan olin kuudestoista Timo Lehtinen -niminen opiskelija. Tästä vaikeasta lähtökohdasta huolimatta osoite timolehtinen.blogspot.com oli vielä vapaana (toisin kuin esim. timolehtinen.com mistä aikoinaan löytyi rajatietokirjoja myyvä nettikauppa) ja jo siinä oli tarpeeksi syytä perustaa blogi.

Nimihommelin lisäksi blogaaminen on hyvä aloittaa nyt mainion ristiriidan takia. Vuoden 2006 toimin TYYn hallituksessa ja elämässä oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Olin yhdessä muiden toimijoiden kanssa tekemässä opintorahakampanjaa ja juoksentelin vuosijuhlissa. TYY vuoden jälkeen lähden puoleksi vuodeksi Brysseliin harjoitteluun Euroopan Parlamenttiin ja myös siellä aihetta blogikirjoittelulle olisi piisannut. Nyt työskentelen gradun parissa ja aloitan parin viikon päästä sihteerinhommat samaisessa TYYssä eikä elämässä tunnu tapahtuvan mitään erikoista. Siksi blogaaminen on hyvä aloittaa nyt.

Blogiin kirjoittaminen on myös mainio tekosyy vältellä gradun kirjoittamista. Kun olen tiskannut, tampannut ja tehnyt kaiken muun korvaavavan toiminnan voin vältellä gradun kirjoittamista päivittämällä blogia. Ihanaa.

Nyt tausta ja motiivi on selvitetty ja seuraava kirjoitus voi olla jo muutakin kuin itsereflektiota.

P.S Oikealla puolella oleva omakuva on muuten kuva-arvoitus. Arvaa mitä mies häpeää?