Roskildessa oli kivaa, kuumaa ja mukavaa. Varhaiskeski-ikäinen päähenkilömme jaksoi matkoineen seitsemän ja puolipäiväiseksi venyneen rupeaman ilman itkuraivareita ja paikoitellen jopa tanssahteli riehakkaasti. Aikamoista. On se kumma kun toiset ei opi elämään ikänsä edellyttämällä tavalla.
Perusrakenteiltaan Roskilde on aikasta samanlainen kuin suomalaiset festarit. Yöt nukutaan teltassa, päivisin katsotaan keikkoja, juodaan kaljaa ja kaikkialla haisee kusi sekä kannabis. Hämmentävä asia joka kuitenkin erottaa Roskilden Raumanmeren juhannuksesta on se että yllättävän monelle festarivieraalla musiikki on tärkeämpää kuin kalja, kusi tai kannabis. Ja musiikia on paljon. Itse näin noin 20 keikkaa mikä oli silkkaa ihanuutta.
Suurista nimistä Radiohead vetäisi hienon ja muistaakseni noin kaksi tuntisen keikan mikä sai ainaskin minut innostumaan pikkasen tylsänä taiderokkina pitämästäni yhtyeestä ihan uudella tavalla, Neil Young oli yli 60-kymppiseksi mieheksi kovassa iskussa (ja soitti jumalauta mm. kappaleet Cinnamon Girl, All Along The Watchtower, Heart of Gold ja Hey Hey, My My. Mahtavuutta!) ja viiksekäs Nick Cave sekä loput Grindermanit soittivat tiukasti (ja muistuttivat jopa poikkeuksellisen paljon vantaalaisia viiksekkäitä autokauppiaita -toim. huom.) .
Parhaimpia olivat kuitenkin yhtyeet joista en tiennyt etukäteen yhtikäs mitään. Afrikkalaiset Kenge Kenge ja Mamar Kassey soittivat kumpainenkin hienon keikan ja muistuttivat taasen siitä että eurooppalaiset osaavat tehdä kivoja aseita mutta kaikki kulttuurisesti merkittävä tulee muualta. Samoin teki myös mainio Queen Ifrica.
Euroopan puolta yrittivät pitää hienon (ja sen hetkiseen elimistöni kemikaalitasapainoon mainiosti sopivan -toim. huom.) keikan soittanut saksalainen The Notwist ja aikas ihana suomalais-ranskalainen The Do. Takaisin maan pinnalle palautti Slayer joka kuulosti joko hölmöltä tai tyhmältä. En ole vielä päättänyt kumpi on lähempänä, todennäköisesti molemmat adjektiivit sopivat.
Osaksi festarikokemusta kuuluu myös se että osa keikoista menee epähuomiossa ohitse. Missasin levyllä riemastuttavalta kuulostavan Dengue Feverin koska olin samaan aikaan kuuntelemassa ikävystyttävää Färsaarelaista orkesteria ja kuuntelin Chemical Brothersin keikan pää pressialueen ravintolan pöytälevyssä (olinhan kiitos päätoimittaja Sipilän akredoitu festareille Soundi-lehden toimittajana).
Musiikin ja menetettyjen mahdollisuuksien lisäksi Roskildessa istuskeltiin, laitettiin ruokaa paperi- ja pahviroskanuotiolla sekä harrastettiin ilmiömäisen huonoa huumoria. Kaskuja ryhmittymämme sai irti mm. symposiumiin kiirehtivistä aivokirurgeista, neuvostoliittolaisesta Nalle Puhista, espoolaisista pandantappajista ja vituiksmänistä, tuosta epäonnisesta supersankarista. Aikamoista.
Matkan viimeisen kappaleen esitti kuitenkin ruotsinlaivan orkesteri, joka paluumatkalla coveroi Baddingin Paratiisin juuri ennen kuin nukahdin makuupussin päälle Silja Europan kokolattiamatolla. Kappale oli kaunis ja sopi tilanteeseen oikein hyvin. Ennen nukahtamista mietin hetken miksi ihmiset tuhlaavat elämänsä turhaan vihaan ja toraan kun on olemassa myös niin paljon muita mukavia vaihtoehtoja.
No, kai se on niitä henkimaailman asioita.
1 kommentti:
"...muistuttivat taasen siitä että eurooppalaiset osaavat tehdä kivoja aseita mutta kaikki kulttuurisesti merkittävä tulee muualta"
Alan vakavasti harkita, että pitäisi edetä wiki-maailman syventäviin opintoihin sen verran, että osaisin perustaa Wikiquotes-sivustolle osion "Timo Lehtinen - Lehtismit".
Mainiota kamaa! Vaikkakin pahvi- ja paperiroskanuotiolla valmistettu ruoka onkin ehkä hippasen turhan erä- (tai festari)henkistä minun makuuni, mutta se ei kuulu tähän.
Lähetä kommentti