Näkymätön mies

Minä olen tietoyhteiskunnan näkymätön mies. Kävin läpi sitemeterin listaa linkeistä joiden kautta blogiini on tultu ja löysin johtolangan. Ha! Joku on Googlettanut minua. Sivu oli löydetty Googlen hakusanoilla "Timo Lehtinen" Turku. Minun kävi poloista etsijää heti sääliksi. Jos tämän nimisiä ihmisiä mahtuu kahdeksan tusinaan, ei Google mahda minulle mitään.

Olen ilmiselvää agentti ainesta.

Kehitysoptimismia

Muuttaminen on kokonaisvaltaisen masentavaa puuhaa. Tavallisesti jotain menee rikki tai katoaa ja koko prosessi on muutenkin kauheaa säätämistä. Molemmilla puolilla varsinaista muuttoa on myös hassu väliveden-tila jossa osa tavaroista on uudessa ja osa vanhassa asunnossa, eikä kumpikaan paikka tunnu oikein kodilta. Päätinkin että tämänkertainen muutto saa olla viimeinen omin voimin tehty ja seuraavalla kerralla pistän ammattilaiset asialle ja kotiutan kipakat kotitalousvähennykset.

Muuton jälkeen alkaa vanhojen tavaroiden sovittaminen uuteen asuntoon. Osa esineistä on hämmentävän muutoskykyisiä. Suosikkini on pieni kirjahylly joka on löytänyt paikkansa huoneestani Forssassa, kahdestä TYS:n opiskelija-asunnosta, kolmen hengen kommuunista Uudenmaankadulta, Yo-kylä kolmiosta ja nyt nykyisestä yksiöstäni. Aina hylly on muuttanut mukanani ja nöyrästi asettunut uudelle paikalleen. Hieno esine!

Kun tavarat on siiretty seuraa mukavampi seesteinen vaihe. Ilmassa on vahva kehitysoptimismin tuntu ja uusi koti on sitä valmiimpi mitä enemmän tavaroita jaksaa järjestää. Käsillä on koko ajan jotain konkreettista minkä voi tehdä ja muuttaa henkilökohtainen maailma paremmaksi. On siinä tunteessa kun saa viimeisen laatikon tyhjennettyä vaan jotain aika hienoa. Tai kun saa kasattua noin 300-osaisen TV-tason ja se jumalauta on niin tukeva että kestää telkkarin painon. Sama touhukas puuha jatkuu siihen asti kun uusi koti on valmis ja sitten onkin jo aika ahdistua.

Saman kehitysoptimismin puute on varmaan suurin ongelma nyky-yhteiskunnassa. 2. maailmansodan jälkeen talous kasvoi tasaisesti kolme vuosikymmentä ja ihmisten elämä parani (no, ainakin aineellisesti). Pohjoismaista hyvinvointivaltiota rakennettiin ja vanhemmat uskoivat lastensa elävän pidenpään ja onnellisemmin kuin he itse elävät. Nyt tuo ihmeellinen satu on päättynyt. 2000-luku ei ole suurten kehityskertomusten ja tulevaisuuden uskon aikaa. Yleisesti ottaen kaikki asiat menee päin helkattia.

Kun maailmantuska iskee lohdutan itseäni sillä että on suomalaisessa yhteiskunnassa sentään kaksi prosessia joissa on jäänteitä vanhasta kehitysoptimismista; nimittäin ev. lut. kirkon jäsenmäärä ja kuntien lukumäärä. Molemmat laskee ja hyvä niin. Mutta miksi näin? No, sen voin perustella vaikka seuraavassa jaksossa.

Neljäs valtiomahti

eli

Uutisia Kotimaasta ja Ulkomailta
(Hyvä materiaali alkaa minuutin kohdalla)

Sääennuste

Hieman urheilua

Ja loppukevennys




Vapaa tiedonvälitys; se on helvetin vaikea juttu.

Talo jonka nero rakensi

Tekniikka vetää ihmisen hiljaiseksi. Tällainen puolihumanisti kuin minä ottaa insinööriosaamisen edessä hatun pois päästä ja hämmentyy. Jokin hiukkaskiihdytin nyt vielä on kevyttä kauraa, mutta tänään rakennustekniikka pääsi yllättämään.

Uusi asuntoni eli huoneisto asunto-osakeyhtiö Turun Konnussa (haiskahtaa muuten epäilyttävästi suippokorva-larppaukselta) on rakennettu vuosina 1949-1951. Asunnon WC:n ovi on 57 senttimetriä leveä ja tänään tekemieni mittausten mukaan pesukoneeni omaa 55 senttimetriä leveyttä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että noin 60 vuotta sitten laskutikun kanssa häärännyt insinööri on osannut arvioida minkäkokoiset pesukoneet ihmisillä on vuonna 2008. Tämä samainen henkilö on mitoittanut oviaukot tarpeeksi leveiksi että pesukoneen saa sisälle ja jättänyt vielä ruhtinaallisen kaksi senttiä klappia ettei ovenkarmit naarmuunnu! Uskomatonta!

Tällainen kaukonäköinen toiminta osoittaa todellista ammattitaitoa. Hieno homma. Vielä kun keksisin miten tuollaisen 50 kiloa painavan pesukoneen saisi helposti sinne oviaukon viereen toiselle puolelle Turkua niin olisin onnellinen.

Ärsyttävä tapa

Tästä ei sitten tule tapa. Turha kuvitella että jatkossa kirjoitan tänne joka jumalan päivä. Lähempänä totuutta on tuo nuoremman Lehtisen blogi, jossa viimeisin kirjoitus on noin kolme kuukautta vanha (itse kirjoitus ja kuvituksena oleva modifioitu Päivi Räsänen ovat kuitenkin silkkaa platinaa). Lähes koko omaisuuteni on nyt kuitenkin pakattu banaanilaatikoihin odottamaan siirtoa uuteen asuntoon ja siksi kotona on virikkeet vähissä.

Ikäihmiset ovat yleensä ärtyisiä. Siksi ajattelin tällaisena varhaiskeski-ikäisenä henkilönä vähän valittaa. No, mikä miestä sitten niin vituttaa? No, autoilijathan minua vituttaa ja tarkemmin vielä tuo suomalainen liikennekulttuuri.

Kuten jo aikaisemmassa postauksessa mainitsin, vietin viime vuonna puolisen vuotta Belgiassa. Belgia on kummallinen maa ja jossain tulevassa jaksossa saatan kirjoittaa siellä viettämästäni ajasta tarkemmin. Autoilijat Belgiassa olivat hämmentäviä. Toisia autoilijoita kohtaan he olivat äärimmäisen inhottavia. Ihmiset kiilaili, huusi, huitoi ja soitti torvea ratin takana. Itse en olisi ikänä suostunut ajamaan autoa Brysselissä.

Jalankulkioita kohtaan suhtautuminen oli kuitenkin päinvastainen. Autoilijat pysähtyivät suojatien eteen ja olivat oikein kohtelijaita käveleviä ihmisiä kohtaan. Keskimäärin tien yli pääsi nopeammin jos suojatien yhteydessä ei ollut liikennevaloja koska kolme autoa neljästä kuitenkin pysähtyi suojatien kohdalla ja päästi jalankulkijat yli. Muutaman kerran minulle tuli huono omatunto (eli omis) kun pysähdyin kadunkulmaan muuten vaan vaikka sytyttämään savuketta ja samalla ohi ajava auto pysähtyi koska ajaja luuli että haluan mennä tien yli. Se oli kummallista se.

Kuten tiedätte ystävät rakkaat, täällä pohjoisessa asiat ovat toisin. Suomen tieliikennelaissa suojatien eteen pysähtyminen on ilmeisesti kielletty. Ymmärrän vallan mainiosti että autoilija ei pysähdy ja päästä jalankulkioita suojatien yli jos perässä on pitkä letka muita autoja. Kuitenkin lähes päivittäin kun kipitän kohti Ylioppilaskylää ja ylitän tien Caribian kohdalla, joku sankari koheltaa auton kanssa melkein ylitseni suojatiellä siitä huolimatta että muita autoja ei näy. Se pistää vihaksi. Varsinkin jos olen puolessa välissä suojatietä siinä vaiheessa kun auto ajaa ohitse.

Mutta mistä tämä johtuu? Minulla on siitä teoria. Syy on sama mikä aiheuttaa monta muutakin ongelmaa maassamme ja se on maalaisuus. Suomessa on vaan niin pirun vähän aktiivi-iässä olevia ihmisiä jotka ovat toisen polven kaupunkilaisia. Valtaosa ihmisistä on tällaisia reppanoita kuin itsekin olen. Ollaan synnytty maaseudulla tai pienessä kaupungissa ja muutettu myöhemmin isompaan pitäjään. Asuinpaikka ja elinympäristö muuttuu mutta vanhat tavat jäävät. Jos kylillä on suojatie vain siksi että kerran viikossa saapuva maitoauto voi ohittaa keskustan ilman vaaratilanteita, ei joustavalla liikennekulttuurille ole tarvetta. Isommassa kaupungissa sille kuitenkin olisi kysyntää. Ja tämä on totuus.
Muista maalaisuuden aiheuttamista ongelmista tulen kirjoittamaan seuraavassa jaksossa.

PS. Oikealla puolella oleva omakuva on edelleen kuva-arvoitus. Pieni ystäväni sanoo että sivulla on käyty mutta silti ainoa veikkaus on herra Lehtisen tekemä ja se on väärä. Arvaa siis mitä
mitä mies kuvassa häpeää.

Mutta miksi, oi miksi?

Se on kuule hyvä kysymys. Miksi ihmeessä minä kirjoitan? Syitä on monia, eikä yksikään niistä liity kunnallisvaaleihin, koska en näillä näkymin aio olla ehdolla (tietysty jos jokin delegaatio ilmestyy kukkapuskan ja konvehtien kanssa ovelle niin voin vielä harkita..). Pois moinen itsekkyys, pikemminkin kaikki alkoi leikkimielisestä kokeilusta.

Kaikki lähimmäiseni ovat varmaan kyllästymiseen asti kuulleet jatkuvaa vinkumistani siitä miten tavallinen nimi minulla on. Aikoinaan kun kirjauduin Turun yliopistoon opiskelemaan olin kuudestoista Timo Lehtinen -niminen opiskelija. Tästä vaikeasta lähtökohdasta huolimatta osoite timolehtinen.blogspot.com oli vielä vapaana (toisin kuin esim. timolehtinen.com mistä aikoinaan löytyi rajatietokirjoja myyvä nettikauppa) ja jo siinä oli tarpeeksi syytä perustaa blogi.

Nimihommelin lisäksi blogaaminen on hyvä aloittaa nyt mainion ristiriidan takia. Vuoden 2006 toimin TYYn hallituksessa ja elämässä oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Olin yhdessä muiden toimijoiden kanssa tekemässä opintorahakampanjaa ja juoksentelin vuosijuhlissa. TYY vuoden jälkeen lähden puoleksi vuodeksi Brysseliin harjoitteluun Euroopan Parlamenttiin ja myös siellä aihetta blogikirjoittelulle olisi piisannut. Nyt työskentelen gradun parissa ja aloitan parin viikon päästä sihteerinhommat samaisessa TYYssä eikä elämässä tunnu tapahtuvan mitään erikoista. Siksi blogaaminen on hyvä aloittaa nyt.

Blogiin kirjoittaminen on myös mainio tekosyy vältellä gradun kirjoittamista. Kun olen tiskannut, tampannut ja tehnyt kaiken muun korvaavavan toiminnan voin vältellä gradun kirjoittamista päivittämällä blogia. Ihanaa.

Nyt tausta ja motiivi on selvitetty ja seuraava kirjoitus voi olla jo muutakin kuin itsereflektiota.

P.S Oikealla puolella oleva omakuva on muuten kuva-arvoitus. Arvaa mitä mies häpeää?