"Mä en oo koskaan"

Minä menetin tänään erinomaisen Mä en oo koskaan -pelin väittämän. Join nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa alkoholia yksin.

Kaikki alkoi ihan viattomasti. Olin töissä neljään minkä jälkeen käväisin nopeasti kahdessa kokouksessa, heilahdin kotiin ja kävin lenkillä. Lenkkeilyn ja suihkun jälkeen hain jääkaapista purkin rahkaa (tai rasvatonta maitorahkavalmistetta niin kuin purkissa sanotaan, todennäköisesti tökötin todetaan vuoden parin sisällä aiheuttavan syöpää) ja pikkasen hedelmiä. Kun kävelin pannaanien ja rahkatörpön kanssa olohuoneeseen, koin itseni äkkiseltään niin rehdiksi ja reippaaksi että aloin voimaan fyysisesti pahoin.

Kiiltokuvasta puuttui ainoastaan tilanteeseen sopiva reipas ja positiivinen pop-musiikki (Katsokaapas muuten oikeasti tuo linkin video ja miettikää että se jo on noin 6 000 vuotta kestäneen länsimaisen kulttuurin suurin saavutus. Me osaamme tehdä aseita mutta kaikki kulttuurillisesti merkittävä materiaali on joko tuontitavaraa tai varastettu muualta -toim. huom.-). No, lopun sitten arvaattekin. Turmiolan Tommi kaivettiin naftaliinista ja nuori ihminen jolla on vielä kaikki mahdollisuudet auki tässä ihanassa maailmassa sortuu ottamaan jääkaapista oluen ja istahtaa tyytyväisenä soffalle.

Täysin deekikselle en kuitenkaan joutunut. Uuden kokemuksen ja 0,25 litraisen belgialaisen kirsikkaoluen tuoma hurmio haihtui nopeasti pois. Arki palasi, söin aiemmin avaamani rasvattoman rahka-annoksen loppuun ja tein vähän työhommia. Aika ylimainostettua tuollainen dekadenssi ja rappio-romantiikka. Pitäisikö tässä alkaa käyttämään huumeita?

No, haluan kuitenkin kiittää akatemiaa, Jumalaa ja kaikki nuo eksoottiset oluet jääkaappiini lahjoittanutta ihanaa ihmistä. Jos joku lukijoista kiinnostuu analyyttisemmasta päihdepoliittisesta keskustelusta, kehotan heitä tutustumaan ainoan todellisen sankarini Bill Hicksin tuotantoon. Kyseinen herra luennoi mm. musiikista, evoluutiosta ja positiivisista päihdekokemuksista.
Aivan mahtavaa materiaalia.

Kun sisäinen pojankoltiainen pääsee yllättämään

Kuten varmasti nokkelimmat-pokkelimmat teistä lukijoista ovat huomanneet, olen päivittänyt profiilitietojani. Olen nyt 27-vuotias ja päällimmäisenä ajatuksissani on se pitäisikö minun alkaa valehtelemaan ikäni. Facebookissa tekemäni empiirisen tutkimuksen mukaan 27-ikävuotta on aika merkittävä vedenjakaja. Sen jälkeen lähimmäisteni profiilitiedoista alkaa mystisesti syntymävuosi unohtumaan. Omituista eikö totta? Onko se sitä narsismia, varhaiskeski-iän dementiaa vaiko sairaanloista kuolemanpelkoa? Ole hyvä ja rastita oikea vaihtoehto, minä en ota asiaan kantaa.

Itse en oikein osaa pitää ikää niin haudanvakavana asiana ja hyvän ystäväni Kauko Röyhkän tapaan sanon että "Se ei oo koskaan kiinni ajasta. Mä oisin kuuskyt vuotta vanha mieluummin kuin aikuinen, uskotko sen". Ei ne vuodet paljoakaan kerro. Aina kun alan pitämään itseäni fiksuna ja kypsänä, kattaa elämä eteeni tilanteen jossa tajuan oman yksinkertaisuuteni ja nulikkamaisuuteni. Aina silloin tällöin se pieni sisäinen pojankoltiainen pääsee yllättämään. Mutta, mutta mitäs mies nyt tuolla tarkoittaa?
No, minäpä kerron aiheesta pienen tarinan:

Kello on 7:20 tiistai aamuna ja tapahtumapaikka on Turun rautatieasema. Päähenkilömme odottelee junaa että pääsisi Helsinkiin asumista ja asumisrakentamista käsittelevään seminaariin. Seuraamamme hahmo on oikein sonnustautunut kauluspaitaan ja hän tuntee itsensä todelliseksi toimihenkilöksi seisoskellessaan muiden menestyjien kanssa asemalaiturilla. Ympärillä sataa vettä ja päähenkilöämme väsyttää. Hän päättää palkita itsensä ostamalla vieressä olevasta automaatista pullon kivennäisvettä (jo juoman valinta kertoo paljon toimijan kypsyydestä, ei ketään alle 25-vuotias juo herran tähden vissyä). Kahden euron kolikko kilahtaa automaattiin ja toimihenkilömme näpyttelee kivennäisvesipullon numeron automaatiin. Pulloja on automaatin lasin takana pitkä rivi mutta vehje ilmoittaa tuotteen olevan loppu. Nuori toimihenkilö tuhahtaa ja painaa rahanpalautus-nappia. Laite ei kuitenkaan suostu palauttamaan rahoja. Toimihenkilön pettymys kasvaa mutta hän päättää kestää asian kuin mies ja valita suklaati-patukan.

Suklaapatukka kolahtaa alas automaatin kaukaloon mutta jostain syystä automaatin saldo pysyy kahdessa eurossa. Nuori toimihenkilö tuhahtaa ja näpyttelee suklaapatukan numeron uudestaan. Alas kolahtaa toinen makeiskäärö ja silti automaatti sanoo rahaa olevan jäljellä kaksi euroa. Nyt toimihenkilö jo suorastaan hymyilee, vilkaisee ympärilleen katseleeko kukaan ja valitsee salmiakkipääkallojen numeron. Myös salmiakkipääkallot tipahtavat alas automaatin kaukaloon mutta se on kuin noituutta, rahaa on edelleen jäljellä kaksi euroa. Automaatti on ilmiselvästi epäkunnossa.

Seuraa nopea tapahtumasarja. Automaatin vieressä seissyt toimihenkilö katoaa ja tilalle ilmestyy tyytyväisyyttään hykertelevä pojankoltiainen. Pojankoltiainen näpyttelee automaattiin vadelmaveneiden, Turkinpippurin, Lontoonrakeiden, toffee-tötterön ja monen muun mukavan tuotteen numerot. Karkkia kasaantuu aikamoinen läjä. Näpyttelyä jatkuu muutama minuutti jonka jälkeen juna saapuu laiturille ja näpyttely on pakko lopettaa. Kansalainen Lehtinen lastaa karkit olkalaukkuun, astuu tyytyväisenä junaan ja suuntaa kohti uusia seikkailuja.

Pojankoltiainen pelasti nuoren toimihenkilön päivän. Hyvä niin.

Minä täällä hei!

Herran jestas että blogin päivittämisestä on helppo totutella pois. Mutta minkäs sille mahtaa. Kevään myötä pieni sisäinen rehti ja reipas partiopoika on syrjäyttänyt ahdistuneen runopojan.

Olen minä yrittänyt. Olen jopa hankkinut muutaman aika rapsakan krapulan ja piehtaroinut itsesäälissä sotkuisessa asunnossani ruokkiakseni runopoikaa. Mutta ei. Reipas ulkoilu, pyöräily ja kalastus on vienyt voiton synkältä yksinpuhelulta. Jos malttaisin pakata retkilleni kunnon eväät mukaan, kuulostaisi elämäni hätkähdyttävästi Viisikko-kirjojen kerronnalta.
No, mitään rikosarvoituksia en ole sentään vielä ratkaissut.

Kalastuskauden avaus on kyllä ollut suoraan Mooseksen kirjasta. Ymmärrän kyllä että sen Edenin episodin jälkeen maa on kirottu ja minun on siitä kovalla työllä elantoni hankittava mutta tarvitseeko sen olla näin pirun vaikeaa. Viime viikonloppuna virvoin vavan kanssa kahdella eri järvellä yhteensä kymmenen tuntia saamatta tärpin tärppiä. Kivaa tuollainen ulkoilukin on. Saa kahvitella ja kessutella raittiissa ilmassa mutta kyllä siinä itsensä pikkaisen tyhmäksi tuntee. No, jahka hauen kutu on ohi, taivaat aukeaa ja kovalevy täyttyy pönötyskuvista.

Pyöräily on sujunut paremmin. On aivan mahtavuutta tajuta taasen että Turussa on sellaisia eksoottisia paikkoja kuin Jäkärlä, Lauste tai Takakirves (Pallivahasta nyt puhumattakaan). Pyöräilykausi alkoi sinäänsä aika juhlavasti Turun Sanomien pyöränostostani tekemällä jutulla. Ostoksiani (ja ilmeisesti myös pyöränhankintaa laajemmin) käsittelevä juttu julkaistaan syntymäpäiväni kunniaksi Turun Sanomissa 11.04. Pikkaisen pelottaa jo valmiiksi miten urpon näköisiä kuvia minusta on otettu.

No kaikki julkisuus on kai hyvästä. Sen todistaa jo se tosiasia että Turun tulevissa kunnallisvaaleissa ex-ulkoministeri Ilkka Kanerva tulee olemaan ylivoimainen äänikuningas kaiken urpoilun, julkisen paheksunnan ja mediamyllytyksen jälkeen. Masentavaa ja surullista.
Tavattoman masentavaa.

PS. Mihinkäs tuo Tolu-pullo sitten liittyy? No, sehän liittyy yleisökysymykseen. Jos ihminen on kehittynyt evoluution myötä niin että lajin jatkumisen kannalta hyödylliset piirteet ovat korostuneet, miten on mahdollista että ihminen yhdistää puhtauden myrkyllisten kemikaalien tuoksuun. Kun asunnossa tuoksuu myrkyllinen puhdistusaine, tuoksuu asunto pienen ihmisen mielestä puhtaalta. Kertooko tämä siitä että Jumala on luonut ihmisen ja evoluutio on pelkkää puppua?