Jokin ihmisessä

Arvuuttelu on nyt ohi ja voittavaksi vaihtoehdoksi valikoitui kolmipyörä! Hyvä niin.

Ihmismieli se vain ihmetyttää. Mikä ihmeen voima ihmisessä saa yksilön tekemään elämästään niin pirun vaikeaa? Minulla oli oikeasti mukava vakituinen työpaikka jonka ohessa olisi pystynyt pienellä selkärangalla tekemään tutkinnon viimeinkin loppuun, todella kiva asunto ja viihdyin paremmin Turussa kuin varmaan koskaan aikaisemmin (olenko minä ainoa jolle tulee AA-kerho mieleen oheisesta lauseesta? ilmeisesti turkulaisuus on päihdyttävää ja se aiheuttaa riippuvuutta. -toim. huom.). Silti pitää hypätä pääkaupunkiseudun paheelliseen baabelin-elämään nauttimaan siitä kun palkkaa nousee kaksi ja vuokra kolmesataa euroa. Omituista.

Minusta tuntuu että se jokin mikä saa ihmisen tekemään moista on sukua sille voimalle joka saa pienen pojan tai tytön tunkemaan leikkiautonsa akselin pistorasiaan. Sekoitus uteliaisuutta ja sokeaa uskoa siitä ettei minulle mitään pahaa tapahdu. Kai se on ihmislajin kehityksen kannalta jollakin tavalla välttämätöntä.

Akselin ja pistorasian sijaan tarvitsisin nyt kohtuuhintaisen asunnon Helsingistä. Mieluiten kantakaupungista ja asunnossa saisi olla parveke ja pesukoneliitäntä. En pyydä paljon. Olisiko jollakulla tuollaista ylimääräisenä? Voisin lainata asuntoa, vaikka ihan rahaa vastaan.

"Rahat vai kolmipyörä?"

Miettii tarinamme päähenkilö kuumeisesti. Molemmissa vaihtoehdoissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Siksi pieni ihminen on epätietoinen ja ymmällään.




Yritä tässä nyt toteuttaa oman elämän ajopuu- tai koskiveneteoriaa ja vielä suoriutua arkipäiväisistä askareista.

Hullut Päivät - Galna Dagar

Vuoden 2008 Hullut päivät ovat tältä erää ohitse. Ei, ei ne Stockmannin ostosperkeleen keltaisten muovikassien jakelujuhlat vaan Tanskassa pidettävät telttailutalkoot.

Roskildessa oli kivaa, kuumaa ja mukavaa. Varhaiskeski-ikäinen päähenkilömme jaksoi matkoineen seitsemän ja puolipäiväiseksi venyneen rupeaman ilman itkuraivareita ja paikoitellen jopa tanssahteli riehakkaasti. Aikamoista. On se kumma kun toiset ei opi elämään ikänsä edellyttämällä tavalla.

Perusrakenteiltaan Roskilde on aikasta samanlainen kuin suomalaiset festarit. Yöt nukutaan teltassa, päivisin katsotaan keikkoja, juodaan kaljaa ja kaikkialla haisee kusi sekä kannabis. Hämmentävä asia joka kuitenkin erottaa Roskilden Raumanmeren juhannuksesta on se että yllättävän monelle festarivieraalla musiikki on tärkeämpää kuin kalja, kusi tai kannabis. Ja musiikia on paljon. Itse näin noin 20 keikkaa mikä oli silkkaa ihanuutta.

Suurista nimistä Radiohead vetäisi hienon ja muistaakseni noin kaksi tuntisen keikan mikä sai ainaskin minut innostumaan pikkasen tylsänä taiderokkina pitämästäni yhtyeestä ihan uudella tavalla, Neil Young oli yli 60-kymppiseksi mieheksi kovassa iskussa (ja soitti jumalauta mm. kappaleet Cinnamon Girl, All Along The Watchtower, Heart of Gold ja Hey Hey, My My. Mahtavuutta!) ja viiksekäs Nick Cave sekä loput Grindermanit soittivat tiukasti (ja muistuttivat jopa poikkeuksellisen paljon vantaalaisia viiksekkäitä autokauppiaita -toim. huom.) .

Parhaimpia olivat kuitenkin yhtyeet joista en tiennyt etukäteen yhtikäs mitään. Afrikkalaiset Kenge Kenge ja Mamar Kassey soittivat kumpainenkin hienon keikan ja muistuttivat taasen siitä että eurooppalaiset osaavat tehdä kivoja aseita mutta kaikki kulttuurisesti merkittävä tulee muualta. Samoin teki myös mainio Queen Ifrica.

Euroopan puolta yrittivät pitää hienon (ja sen hetkiseen elimistöni kemikaalitasapainoon mainiosti sopivan -toim. huom.) keikan soittanut saksalainen The Notwist ja aikas ihana suomalais-ranskalainen The Do. Takaisin maan pinnalle palautti Slayer joka kuulosti joko hölmöltä tai tyhmältä. En ole vielä päättänyt kumpi on lähempänä, todennäköisesti molemmat adjektiivit sopivat.

Osaksi festarikokemusta kuuluu myös se että osa keikoista menee epähuomiossa ohitse. Missasin levyllä riemastuttavalta kuulostavan Dengue Feverin koska olin samaan aikaan kuuntelemassa ikävystyttävää Färsaarelaista orkesteria ja kuuntelin Chemical Brothersin keikan pää pressialueen ravintolan pöytälevyssä (olinhan kiitos päätoimittaja Sipilän akredoitu festareille Soundi-lehden toimittajana).

Musiikin ja menetettyjen mahdollisuuksien lisäksi Roskildessa istuskeltiin, laitettiin ruokaa paperi- ja pahviroskanuotiolla sekä harrastettiin ilmiömäisen huonoa huumoria. Kaskuja ryhmittymämme sai irti mm. symposiumiin kiirehtivistä aivokirurgeista, neuvostoliittolaisesta Nalle Puhista, espoolaisista pandantappajista ja vituiksmänistä, tuosta epäonnisesta supersankarista. Aikamoista.

Matkan viimeisen kappaleen esitti kuitenkin ruotsinlaivan orkesteri, joka paluumatkalla coveroi Baddingin Paratiisin juuri ennen kuin nukahdin makuupussin päälle Silja Europan kokolattiamatolla. Kappale oli kaunis ja sopi tilanteeseen oikein hyvin. Ennen nukahtamista mietin hetken miksi ihmiset tuhlaavat elämänsä turhaan vihaan ja toraan kun on olemassa myös niin paljon muita mukavia vaihtoehtoja.
No, kai se on niitä henkimaailman asioita.

Kirjeitä paratiisista

Elämä on välillä aikamoista hässäkkää ja joskus paraskin suunnitelma voi mennä täysin tärviölle. Olin vähän suunnitellut että tänä kesänä olisin lähinnä ollut päivät töissä ja ehtoisin kuunnellut kotona naapurin yskimistä ja katsellut kattoon. Se olisi hyvää ja kaurismäkeläistä elämää jos mikä.

Kesälomaa oli kertynyt kuusi päivää. Siinä ajassa ei vielä kuuhun päästä ja rahatkin on vähissä. Ajatuksena oli ottaa kesä vastaan kuin alkoholisti, päivä kerrallaan ja korkeintaan käydä välissä vähän kalassa. Totuus oli kuitenkin toisenlaista ja ainaskin kesäkuu oli aikamoista amerikkaa.

Ensin kävin seminaarimatkalla Århusissa. Kaupunkin oli kaunis ja kieli täysin käsittämätön. Seuraavaksi tein vuoden ympäristöteon ja lensin yksityiskoneella toiseen seminaariin Tartoon. Elikkäs jos aurinko korventaa maissisatosi pilalle tai jos koet että veden pinta on liian korkealla, voit syyttää ihan vapaasti minua. Tiedän, olen osa ongelmaa mutta huippupisteet ympäristöpelissä vetivät kuitenkin urpot työtoverini jotka lensivät toiselle mantereelle sen takia että voivat ajaa isopäästöisellä autolla noin 3 000 kilometriä. Toimistomme ekologinen jalanjälki on hiilivoimalan luokkaa. Aikamoisia velikultia.

Kesäkuun kruunu sijoittui kuitenkin kansallisromanttisesti kotimaahan. Kiitos varustamon hyväntahtoisuuden, sain juhannuksena seilata kansipoikana höyrylaivalla viisi päivää pitkin poikin ihanaa Saimaata. Kesä oli kukkeimmillaan ja mitään kurjaa ei sattunut. Itse kunnostauduin maalaamalla laivan skailetin väärän väriseksi (johtuen hitto vieköön huonosta työnohjauksesta -toim. huom.) ja äijäilemällä ensimmäisessä rantautumisessa köysien kanssa sillä seurauksella että tipuin kansiluukusta alas. No, pieniä olivat surut ja murheet. Ruhjeet kun paranee nopeasti ja metalliin voi aina vetäistä uuden värikerroksen.

Matka oli mahtava kokemus ja jotenkin nyt ymmärrän syyn siihen mielenvikaisuuteen mikä saa ihmiset tuhlaamaan rahansa ja vapaa-aikansa ylläpitääkseen tuollaisia laitteita.

Kertoilen kesästä myöhemmin lisempää jos minua ei seuraavan viikon aikan poljeta tanskalaiseen peltoon Roskildessa minne ajattelin lähteä vähän kalastelemaan (ja on siellä kuulemma myös jotkut hiton festarit, toivottavasti hipit ei sotke minun siimaani -toim. huom.).

Elämää parvekekaiteen takana

Niin se elämän piiri pieni pienenee. Luin vanhoja kirjoituksia läpi ja naureskelin hiljaa harvaan partaani sitä miten alkoholikeskeistä arjenkuvaa tekstit elämästäni antavat. Todellisuudessa en ole viimeiseen viiteentoistavuoteen käyttänyt niin vähän alkoholia kuin nyt.

Pari iltaa sitten katselin parvekkeeltani nuorta sankaria joka toikkaroi kerrostalon sisäpihalla ja oksensi humalaansa pois keskellä sisäpihan parkkipaikkaa. Katsellessani isänmaan toivon toimintaa tunsin jotain hassua. No, kateuttahan se kai oli. Minäkin haluaisin ihan oikeasti pikkasen urpoilua arkeni keskelle. Mutta ei, minä kävin parturissa ja hankin oikean työpaikan. Niillä korteilla on pelattava mitkä käteen jää, heikot sortuu elon tiellä ja sitä rataa.

Ansiotyö vain tekee elämästä sellaisia siistejä annospaloja jotka vilahtavat ohi kunnes yht`äkkiä olemme aikuisia. Onhan se hienoa olla rehti ja reipas nuori. Vielä kun lopettaisin tupakoinnin, nukkuisin tarpeeksi, harrastaisin vähän enemmän liikuntaa, söisin säännöllisesti ja laihtuisin kymmenen kiloa uskaltaisin käydä työterveydenhuollossa ilman pelkoa siitä että minua haukutaan läskiksi tai pelotellaan aikaisella haudalla (kuulemma työterveydenhoitajamme on aika kipakka täti, tuleva terveystarkastus pelottaa pikkasen jo valmiiksi -toim. huom.). Sekin on saavutus josta kai pitäisi olla ylpeä.

Muuten olen hitusen verran huolissani hyvinvoinnistani. Pari viikkoa sitten vein biojätteen talon pihalla olevaan kompostiin. Paluumatkalla jäin pihalle kessuttelemaan ja heittelemään tyhjää biojäteastiaa ilmaan. Ensin katselin kun kanipuput juoksentelivat pihanvierustalla ja sitten jäin tuijottelemaan asuintaloni erään ensimmäisen kerroksen asunnon ikkunasta näkyvää todella hienoa kattolamppua. Lamppu roikkui keittiön katossa ja mietiskelin että olin nähnyt samanlaisen omistamani Scandinavian design-kirjan sivulla.

Tuumasin että lamppu taitaa olla tanskalaisen suunnittelijan piirtämä. Kun olin siinä puolisen minuuttia katsellut ja pohtinut pohjoismaisen muotoilun puhdaslinjaisuutta, tajusin että lampun vieressä keittiössä seisoo puolialaston nainen. Muutaman sekunnin ajan mietin miten voisin viestittää naiselle ikkunan läpi että en suinkaan tuijottanut häntä vaan vieressä olevaa vallloittavan kaunista kattolamppua. Päätin jättää elekielen väliin ja häipyä paikalta.

Jälkeenpäin mielen valtasi huoli. Kyllähän sitä herranjestas nuoren miehen pitäisi jotenkin aistia jos näkökentässä näkyy paljasta pintaa. Onkohan minussa jotain vikaa? Ja onkohan taas koittanut aika etsiä nainen jonka kanssa jakaa arjen ennen kuin vainu katoaa kokonaan?
Suuria kysymyksia ja vastaajana on vain pieni ihminen.

(Tulipas ällöttävän heteronormatiivinen, naista esineellistävä ja sovinistinen teksti. Lupaan korvaukseksi pitää ylläni Tulva-lehdeltä tilaamaani ja tänään postissa saapunutta t-paitaa sekä olla jatkossa tiedostavampi -toim. huom.)

Eurooppa-päivää

Viime vuonna vietin Eurooppa-päivän Brysselissä. Euroopan sydämessä niin kuin matkailumainoksissa ja mainoskrääsässä sanotaan. Päivällä oli parlamentissa pari varsin mukavaa cocktail-tilaisuutta ja illalla lähdin harjoittelu- kavereideni kanssa ulos. Iskuryhmämme eteni muistaakseni Place de Lux:ilta tarmokkaasti keskustaan ja sieltä jatkoille ystäviemme Madoun kommuuniin missä juotiin ja polteltiin aamuun asti. Bryssel on toukokuussa todella kaunis kaupunki ja ilta oli yksi hauskimmista koko viiden kuukauden Belgian reissuni aikana. Maa oli uusi ja valmis ja Eurooppa yhteinen.

Tänä vuonna päivä oli arkisempi. Heräsin, vietin päivän toimistolla ja karnevalismi rajoittui siihen että ostin uuden ja aika mainion vavan. Yhdentoista aikaan illalla lähdin pyöräilemään Ruissaloon (minä kun tykkään kovin liikkua pimeässä, tyhjässä kaupunkitilassa, pitäähän sitä ihmisellä nyt jokin kummallisuus olla -toim. huom.). Puolessavälissä rantatietä kohti Ruissalon kylpylää törmäsin lampusta huolimatta tien yli vedettyyn lippusiimaan. Kohtelias nuorimies heijastinliivi päällä tuli katsomaan kuka siimassa rimpuilee. Hän kertoi että edessä on ilotulituksen laukaisualue ja tulitus on alkamassa viiden minuutin päästä.

Talutin pyörän pois polulta ja istuin yksin merenrantaan hiekalle katsomaan ilotulitusta. Käänsin sätkän ja kuuntelin miten juhlaväki kerääntyi toiselle puolelle laukaisualuetta seuraamaan tulossa olevaa näyttävää ympäristörikosta.

Ilotulitus oli komea mutta vielä hienompaa oli istua yksin pimeällä rannalla ja kuunnella kahden sekunnin viiveellä meren vastarannalta tulevaa räjähdysten kaikua ja satojen hanhien metelistä saamaa hepulia. Kontrasti viime vuotiseen Eurooppa-päivään oli valtava. Kokemusta vielä vahvisti Tylkkärin kevätjuhlista peräisin oleva, joskin jo katoamaisillaan oleva kankkunen.

Kun välke päättyi, pyöräilin kaikessa rauhassa takaisin Portsaan kauniin öisen Natura-alueen läpi ja katselin miten sataman valot loisti pimeän veden pinnalla. Taustalla pyöri CMX:n Vainajala-levy kahdesti läpi. Huomasin olevani aika onnellinen ja tyytyväinen ainakin osaan tekemistäni valinnoista.

Aika imelää.

"Mä en oo koskaan"

Minä menetin tänään erinomaisen Mä en oo koskaan -pelin väittämän. Join nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa alkoholia yksin.

Kaikki alkoi ihan viattomasti. Olin töissä neljään minkä jälkeen käväisin nopeasti kahdessa kokouksessa, heilahdin kotiin ja kävin lenkillä. Lenkkeilyn ja suihkun jälkeen hain jääkaapista purkin rahkaa (tai rasvatonta maitorahkavalmistetta niin kuin purkissa sanotaan, todennäköisesti tökötin todetaan vuoden parin sisällä aiheuttavan syöpää) ja pikkasen hedelmiä. Kun kävelin pannaanien ja rahkatörpön kanssa olohuoneeseen, koin itseni äkkiseltään niin rehdiksi ja reippaaksi että aloin voimaan fyysisesti pahoin.

Kiiltokuvasta puuttui ainoastaan tilanteeseen sopiva reipas ja positiivinen pop-musiikki (Katsokaapas muuten oikeasti tuo linkin video ja miettikää että se jo on noin 6 000 vuotta kestäneen länsimaisen kulttuurin suurin saavutus. Me osaamme tehdä aseita mutta kaikki kulttuurillisesti merkittävä materiaali on joko tuontitavaraa tai varastettu muualta -toim. huom.-). No, lopun sitten arvaattekin. Turmiolan Tommi kaivettiin naftaliinista ja nuori ihminen jolla on vielä kaikki mahdollisuudet auki tässä ihanassa maailmassa sortuu ottamaan jääkaapista oluen ja istahtaa tyytyväisenä soffalle.

Täysin deekikselle en kuitenkaan joutunut. Uuden kokemuksen ja 0,25 litraisen belgialaisen kirsikkaoluen tuoma hurmio haihtui nopeasti pois. Arki palasi, söin aiemmin avaamani rasvattoman rahka-annoksen loppuun ja tein vähän työhommia. Aika ylimainostettua tuollainen dekadenssi ja rappio-romantiikka. Pitäisikö tässä alkaa käyttämään huumeita?

No, haluan kuitenkin kiittää akatemiaa, Jumalaa ja kaikki nuo eksoottiset oluet jääkaappiini lahjoittanutta ihanaa ihmistä. Jos joku lukijoista kiinnostuu analyyttisemmasta päihdepoliittisesta keskustelusta, kehotan heitä tutustumaan ainoan todellisen sankarini Bill Hicksin tuotantoon. Kyseinen herra luennoi mm. musiikista, evoluutiosta ja positiivisista päihdekokemuksista.
Aivan mahtavaa materiaalia.