Elämää parvekekaiteen takana

Niin se elämän piiri pieni pienenee. Luin vanhoja kirjoituksia läpi ja naureskelin hiljaa harvaan partaani sitä miten alkoholikeskeistä arjenkuvaa tekstit elämästäni antavat. Todellisuudessa en ole viimeiseen viiteentoistavuoteen käyttänyt niin vähän alkoholia kuin nyt.

Pari iltaa sitten katselin parvekkeeltani nuorta sankaria joka toikkaroi kerrostalon sisäpihalla ja oksensi humalaansa pois keskellä sisäpihan parkkipaikkaa. Katsellessani isänmaan toivon toimintaa tunsin jotain hassua. No, kateuttahan se kai oli. Minäkin haluaisin ihan oikeasti pikkasen urpoilua arkeni keskelle. Mutta ei, minä kävin parturissa ja hankin oikean työpaikan. Niillä korteilla on pelattava mitkä käteen jää, heikot sortuu elon tiellä ja sitä rataa.

Ansiotyö vain tekee elämästä sellaisia siistejä annospaloja jotka vilahtavat ohi kunnes yht`äkkiä olemme aikuisia. Onhan se hienoa olla rehti ja reipas nuori. Vielä kun lopettaisin tupakoinnin, nukkuisin tarpeeksi, harrastaisin vähän enemmän liikuntaa, söisin säännöllisesti ja laihtuisin kymmenen kiloa uskaltaisin käydä työterveydenhuollossa ilman pelkoa siitä että minua haukutaan läskiksi tai pelotellaan aikaisella haudalla (kuulemma työterveydenhoitajamme on aika kipakka täti, tuleva terveystarkastus pelottaa pikkasen jo valmiiksi -toim. huom.). Sekin on saavutus josta kai pitäisi olla ylpeä.

Muuten olen hitusen verran huolissani hyvinvoinnistani. Pari viikkoa sitten vein biojätteen talon pihalla olevaan kompostiin. Paluumatkalla jäin pihalle kessuttelemaan ja heittelemään tyhjää biojäteastiaa ilmaan. Ensin katselin kun kanipuput juoksentelivat pihanvierustalla ja sitten jäin tuijottelemaan asuintaloni erään ensimmäisen kerroksen asunnon ikkunasta näkyvää todella hienoa kattolamppua. Lamppu roikkui keittiön katossa ja mietiskelin että olin nähnyt samanlaisen omistamani Scandinavian design-kirjan sivulla.

Tuumasin että lamppu taitaa olla tanskalaisen suunnittelijan piirtämä. Kun olin siinä puolisen minuuttia katsellut ja pohtinut pohjoismaisen muotoilun puhdaslinjaisuutta, tajusin että lampun vieressä keittiössä seisoo puolialaston nainen. Muutaman sekunnin ajan mietin miten voisin viestittää naiselle ikkunan läpi että en suinkaan tuijottanut häntä vaan vieressä olevaa vallloittavan kaunista kattolamppua. Päätin jättää elekielen väliin ja häipyä paikalta.

Jälkeenpäin mielen valtasi huoli. Kyllähän sitä herranjestas nuoren miehen pitäisi jotenkin aistia jos näkökentässä näkyy paljasta pintaa. Onkohan minussa jotain vikaa? Ja onkohan taas koittanut aika etsiä nainen jonka kanssa jakaa arjen ennen kuin vainu katoaa kokonaan?
Suuria kysymyksia ja vastaajana on vain pieni ihminen.

(Tulipas ällöttävän heteronormatiivinen, naista esineellistävä ja sovinistinen teksti. Lupaan korvaukseksi pitää ylläni Tulva-lehdeltä tilaamaani ja tänään postissa saapunutta t-paitaa sekä olla jatkossa tiedostavampi -toim. huom.)

Eurooppa-päivää

Viime vuonna vietin Eurooppa-päivän Brysselissä. Euroopan sydämessä niin kuin matkailumainoksissa ja mainoskrääsässä sanotaan. Päivällä oli parlamentissa pari varsin mukavaa cocktail-tilaisuutta ja illalla lähdin harjoittelu- kavereideni kanssa ulos. Iskuryhmämme eteni muistaakseni Place de Lux:ilta tarmokkaasti keskustaan ja sieltä jatkoille ystäviemme Madoun kommuuniin missä juotiin ja polteltiin aamuun asti. Bryssel on toukokuussa todella kaunis kaupunki ja ilta oli yksi hauskimmista koko viiden kuukauden Belgian reissuni aikana. Maa oli uusi ja valmis ja Eurooppa yhteinen.

Tänä vuonna päivä oli arkisempi. Heräsin, vietin päivän toimistolla ja karnevalismi rajoittui siihen että ostin uuden ja aika mainion vavan. Yhdentoista aikaan illalla lähdin pyöräilemään Ruissaloon (minä kun tykkään kovin liikkua pimeässä, tyhjässä kaupunkitilassa, pitäähän sitä ihmisellä nyt jokin kummallisuus olla -toim. huom.). Puolessavälissä rantatietä kohti Ruissalon kylpylää törmäsin lampusta huolimatta tien yli vedettyyn lippusiimaan. Kohtelias nuorimies heijastinliivi päällä tuli katsomaan kuka siimassa rimpuilee. Hän kertoi että edessä on ilotulituksen laukaisualue ja tulitus on alkamassa viiden minuutin päästä.

Talutin pyörän pois polulta ja istuin yksin merenrantaan hiekalle katsomaan ilotulitusta. Käänsin sätkän ja kuuntelin miten juhlaväki kerääntyi toiselle puolelle laukaisualuetta seuraamaan tulossa olevaa näyttävää ympäristörikosta.

Ilotulitus oli komea mutta vielä hienompaa oli istua yksin pimeällä rannalla ja kuunnella kahden sekunnin viiveellä meren vastarannalta tulevaa räjähdysten kaikua ja satojen hanhien metelistä saamaa hepulia. Kontrasti viime vuotiseen Eurooppa-päivään oli valtava. Kokemusta vielä vahvisti Tylkkärin kevätjuhlista peräisin oleva, joskin jo katoamaisillaan oleva kankkunen.

Kun välke päättyi, pyöräilin kaikessa rauhassa takaisin Portsaan kauniin öisen Natura-alueen läpi ja katselin miten sataman valot loisti pimeän veden pinnalla. Taustalla pyöri CMX:n Vainajala-levy kahdesti läpi. Huomasin olevani aika onnellinen ja tyytyväinen ainakin osaan tekemistäni valinnoista.

Aika imelää.

"Mä en oo koskaan"

Minä menetin tänään erinomaisen Mä en oo koskaan -pelin väittämän. Join nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa alkoholia yksin.

Kaikki alkoi ihan viattomasti. Olin töissä neljään minkä jälkeen käväisin nopeasti kahdessa kokouksessa, heilahdin kotiin ja kävin lenkillä. Lenkkeilyn ja suihkun jälkeen hain jääkaapista purkin rahkaa (tai rasvatonta maitorahkavalmistetta niin kuin purkissa sanotaan, todennäköisesti tökötin todetaan vuoden parin sisällä aiheuttavan syöpää) ja pikkasen hedelmiä. Kun kävelin pannaanien ja rahkatörpön kanssa olohuoneeseen, koin itseni äkkiseltään niin rehdiksi ja reippaaksi että aloin voimaan fyysisesti pahoin.

Kiiltokuvasta puuttui ainoastaan tilanteeseen sopiva reipas ja positiivinen pop-musiikki (Katsokaapas muuten oikeasti tuo linkin video ja miettikää että se jo on noin 6 000 vuotta kestäneen länsimaisen kulttuurin suurin saavutus. Me osaamme tehdä aseita mutta kaikki kulttuurillisesti merkittävä materiaali on joko tuontitavaraa tai varastettu muualta -toim. huom.-). No, lopun sitten arvaattekin. Turmiolan Tommi kaivettiin naftaliinista ja nuori ihminen jolla on vielä kaikki mahdollisuudet auki tässä ihanassa maailmassa sortuu ottamaan jääkaapista oluen ja istahtaa tyytyväisenä soffalle.

Täysin deekikselle en kuitenkaan joutunut. Uuden kokemuksen ja 0,25 litraisen belgialaisen kirsikkaoluen tuoma hurmio haihtui nopeasti pois. Arki palasi, söin aiemmin avaamani rasvattoman rahka-annoksen loppuun ja tein vähän työhommia. Aika ylimainostettua tuollainen dekadenssi ja rappio-romantiikka. Pitäisikö tässä alkaa käyttämään huumeita?

No, haluan kuitenkin kiittää akatemiaa, Jumalaa ja kaikki nuo eksoottiset oluet jääkaappiini lahjoittanutta ihanaa ihmistä. Jos joku lukijoista kiinnostuu analyyttisemmasta päihdepoliittisesta keskustelusta, kehotan heitä tutustumaan ainoan todellisen sankarini Bill Hicksin tuotantoon. Kyseinen herra luennoi mm. musiikista, evoluutiosta ja positiivisista päihdekokemuksista.
Aivan mahtavaa materiaalia.

Kun sisäinen pojankoltiainen pääsee yllättämään

Kuten varmasti nokkelimmat-pokkelimmat teistä lukijoista ovat huomanneet, olen päivittänyt profiilitietojani. Olen nyt 27-vuotias ja päällimmäisenä ajatuksissani on se pitäisikö minun alkaa valehtelemaan ikäni. Facebookissa tekemäni empiirisen tutkimuksen mukaan 27-ikävuotta on aika merkittävä vedenjakaja. Sen jälkeen lähimmäisteni profiilitiedoista alkaa mystisesti syntymävuosi unohtumaan. Omituista eikö totta? Onko se sitä narsismia, varhaiskeski-iän dementiaa vaiko sairaanloista kuolemanpelkoa? Ole hyvä ja rastita oikea vaihtoehto, minä en ota asiaan kantaa.

Itse en oikein osaa pitää ikää niin haudanvakavana asiana ja hyvän ystäväni Kauko Röyhkän tapaan sanon että "Se ei oo koskaan kiinni ajasta. Mä oisin kuuskyt vuotta vanha mieluummin kuin aikuinen, uskotko sen". Ei ne vuodet paljoakaan kerro. Aina kun alan pitämään itseäni fiksuna ja kypsänä, kattaa elämä eteeni tilanteen jossa tajuan oman yksinkertaisuuteni ja nulikkamaisuuteni. Aina silloin tällöin se pieni sisäinen pojankoltiainen pääsee yllättämään. Mutta, mutta mitäs mies nyt tuolla tarkoittaa?
No, minäpä kerron aiheesta pienen tarinan:

Kello on 7:20 tiistai aamuna ja tapahtumapaikka on Turun rautatieasema. Päähenkilömme odottelee junaa että pääsisi Helsinkiin asumista ja asumisrakentamista käsittelevään seminaariin. Seuraamamme hahmo on oikein sonnustautunut kauluspaitaan ja hän tuntee itsensä todelliseksi toimihenkilöksi seisoskellessaan muiden menestyjien kanssa asemalaiturilla. Ympärillä sataa vettä ja päähenkilöämme väsyttää. Hän päättää palkita itsensä ostamalla vieressä olevasta automaatista pullon kivennäisvettä (jo juoman valinta kertoo paljon toimijan kypsyydestä, ei ketään alle 25-vuotias juo herran tähden vissyä). Kahden euron kolikko kilahtaa automaattiin ja toimihenkilömme näpyttelee kivennäisvesipullon numeron automaatiin. Pulloja on automaatin lasin takana pitkä rivi mutta vehje ilmoittaa tuotteen olevan loppu. Nuori toimihenkilö tuhahtaa ja painaa rahanpalautus-nappia. Laite ei kuitenkaan suostu palauttamaan rahoja. Toimihenkilön pettymys kasvaa mutta hän päättää kestää asian kuin mies ja valita suklaati-patukan.

Suklaapatukka kolahtaa alas automaatin kaukaloon mutta jostain syystä automaatin saldo pysyy kahdessa eurossa. Nuori toimihenkilö tuhahtaa ja näpyttelee suklaapatukan numeron uudestaan. Alas kolahtaa toinen makeiskäärö ja silti automaatti sanoo rahaa olevan jäljellä kaksi euroa. Nyt toimihenkilö jo suorastaan hymyilee, vilkaisee ympärilleen katseleeko kukaan ja valitsee salmiakkipääkallojen numeron. Myös salmiakkipääkallot tipahtavat alas automaatin kaukaloon mutta se on kuin noituutta, rahaa on edelleen jäljellä kaksi euroa. Automaatti on ilmiselvästi epäkunnossa.

Seuraa nopea tapahtumasarja. Automaatin vieressä seissyt toimihenkilö katoaa ja tilalle ilmestyy tyytyväisyyttään hykertelevä pojankoltiainen. Pojankoltiainen näpyttelee automaattiin vadelmaveneiden, Turkinpippurin, Lontoonrakeiden, toffee-tötterön ja monen muun mukavan tuotteen numerot. Karkkia kasaantuu aikamoinen läjä. Näpyttelyä jatkuu muutama minuutti jonka jälkeen juna saapuu laiturille ja näpyttely on pakko lopettaa. Kansalainen Lehtinen lastaa karkit olkalaukkuun, astuu tyytyväisenä junaan ja suuntaa kohti uusia seikkailuja.

Pojankoltiainen pelasti nuoren toimihenkilön päivän. Hyvä niin.

Minä täällä hei!

Herran jestas että blogin päivittämisestä on helppo totutella pois. Mutta minkäs sille mahtaa. Kevään myötä pieni sisäinen rehti ja reipas partiopoika on syrjäyttänyt ahdistuneen runopojan.

Olen minä yrittänyt. Olen jopa hankkinut muutaman aika rapsakan krapulan ja piehtaroinut itsesäälissä sotkuisessa asunnossani ruokkiakseni runopoikaa. Mutta ei. Reipas ulkoilu, pyöräily ja kalastus on vienyt voiton synkältä yksinpuhelulta. Jos malttaisin pakata retkilleni kunnon eväät mukaan, kuulostaisi elämäni hätkähdyttävästi Viisikko-kirjojen kerronnalta.
No, mitään rikosarvoituksia en ole sentään vielä ratkaissut.

Kalastuskauden avaus on kyllä ollut suoraan Mooseksen kirjasta. Ymmärrän kyllä että sen Edenin episodin jälkeen maa on kirottu ja minun on siitä kovalla työllä elantoni hankittava mutta tarvitseeko sen olla näin pirun vaikeaa. Viime viikonloppuna virvoin vavan kanssa kahdella eri järvellä yhteensä kymmenen tuntia saamatta tärpin tärppiä. Kivaa tuollainen ulkoilukin on. Saa kahvitella ja kessutella raittiissa ilmassa mutta kyllä siinä itsensä pikkaisen tyhmäksi tuntee. No, jahka hauen kutu on ohi, taivaat aukeaa ja kovalevy täyttyy pönötyskuvista.

Pyöräily on sujunut paremmin. On aivan mahtavuutta tajuta taasen että Turussa on sellaisia eksoottisia paikkoja kuin Jäkärlä, Lauste tai Takakirves (Pallivahasta nyt puhumattakaan). Pyöräilykausi alkoi sinäänsä aika juhlavasti Turun Sanomien pyöränostostani tekemällä jutulla. Ostoksiani (ja ilmeisesti myös pyöränhankintaa laajemmin) käsittelevä juttu julkaistaan syntymäpäiväni kunniaksi Turun Sanomissa 11.04. Pikkaisen pelottaa jo valmiiksi miten urpon näköisiä kuvia minusta on otettu.

No kaikki julkisuus on kai hyvästä. Sen todistaa jo se tosiasia että Turun tulevissa kunnallisvaaleissa ex-ulkoministeri Ilkka Kanerva tulee olemaan ylivoimainen äänikuningas kaiken urpoilun, julkisen paheksunnan ja mediamyllytyksen jälkeen. Masentavaa ja surullista.
Tavattoman masentavaa.

PS. Mihinkäs tuo Tolu-pullo sitten liittyy? No, sehän liittyy yleisökysymykseen. Jos ihminen on kehittynyt evoluution myötä niin että lajin jatkumisen kannalta hyödylliset piirteet ovat korostuneet, miten on mahdollista että ihminen yhdistää puhtauden myrkyllisten kemikaalien tuoksuun. Kun asunnossa tuoksuu myrkyllinen puhdistusaine, tuoksuu asunto pienen ihmisen mielestä puhtaalta. Kertooko tämä siitä että Jumala on luonut ihmisen ja evoluutio on pelkkää puppua?

Viranomaistiedote

yle.fi uutiset:
Turussa tyhjennettiin taas maastureiden renkaita
Julkaistu 05.03.2008, klo 14.25

Kaupunki-intiaaneiksi itseään kutsuvat ympäristöaktivistit ovat jälleen tyhjentäneet kaupunkimaastureiden renkaita Turussa. Poliisin tietoon on tullut kahdeksan uutta tapausta alkuviikosta.

Tuulilaseihin jätetyn viestin mukaan protesti on suunnattu paljon bensiiniä kuluttavia autoja vastaan. Poliisi ei ole vielä tavoittanut tekijöitä.

Helmikuun puolivälin jälkeen poliisi on saanut 13 rikosilmoitusta kaupunkimaasturien omistajilta. Juttuja tutkitaan vahingontekoina.

Tämä on todella järkyttävää.
Vaadin että iskut toteuttanut ryhmä lopettaa välittömästi raukkamaisen piilottelun.

Ottakaa minuun yhteyttä, minä haluan mukaan!

Uskontoa ja heikkenevää uskoa ihmiseen

Minä olen aina yrittänyt uskoa ihmisen älykkyyteen, solidaarisuuteen ja perimmäiseen hyvyyteen. Olkoon kuinka kova Homo economicus tahansa, ei ihminen ole ääliö eikä suhtaudu lajitovereihinsa pelkkinä astinlautoina jotka voi tönäistä nurin ja hypätä selänpäältä yhä korkeammalle.

Idiootteja luonnollisesti on olemassa kaikissä yhteisöissä ja saatavana kaikissa väreissä mutta he ovat vähemmistöä. Valtaosa tästä yksityisautoilevasta ja iltapäivälehtiä lukevasta biomassasta on mainiota sakkia. Positiivinen ihmiskuva jotenkin oikeuttaa sellaisen hassun jutun kuin demokratian olemassaolon. Kai minä olen jonkinsortin humanisti (vaikkakin tiedän miten varovasti tuollaisia abstrakteja ja laajoja käsitteitä tulisi käyttää).

Tänään tuo elämäni peruspilarina toiminut usko ihmiseen sai kovan kolhun. Erehtyin lukemaan Helsingin Sanomien nettisivulla olevan keskustelun (löytyy täältä) joka koski uskontokuntiin kuulumattomien asemaa kouluissa uskonnollisten aamunavausten aikana. Tapauksessa opettaja oli ehdottanut kirkko-isien kertomusten vastapainoksi sitä että kirkkoon kuulumattomat lapset istuvat luokassa kuulosuojaimet päässä aamunavausten aikana. Aika absurdi tilanne.

Keskustelussa asia pääsee aivan uskomattomiin sfääreihin. Oma suosikkini on ehkä kommentti jossa ehdotetaan ei-uskonnollisten lasten sulkemista wc-tiloihin aamunavausten ajaksi. Ilmeisesti ihmisen tyhmyydellä ja ajattelemattomuudella ei ole mitään mitattavia rajoja. Kas kun kukaan ei ehdottanut pakanoiden kaasuttamista (sehän voisi onnistua helposti ja kustannustehokkaasti pienen koulun suihkutiloihin asennettavan apuvälineen avulla).

Jos tämä keskustelu ei vielä masenna tarpeeksi, voitte ystävät hyvät tutustua Eduskunnan sukupuoleen liittyvään keskusteluun ja menettää samalla uskonne myös edustukselliseen demokratiaan.

Itselleni on jäänyt kummallisia muistoja uskonnon opetuksesta koulussa. Muistan miten ala-asteella järjestäydyimme joka aamu parijonoon luokissa ja vaelsimme koulun aulaan. Aulassa sitten seisoimme suorissa riveissä ja lauloimme virsiä. Välillä joku opettaja tai pappi luki myös motivoivan raamatunlainan. Ja sama toistui joka arkiaamu. Olenko minä ainoa jonka mieleen nousee vahva mielikuva elämästä Pohjois-Koreassa? Yläasteella käytössä oli jo keskusradio ja meininko oli vähemmän tunnustuksellista.

En saanut toiminnasta mitään traumoja mutta kuulostaahan tuo nyt aika omituiselta. Minulla ei ole mitään suomen ev. lut. kirkkoa vastaan (vaikka en kyseisen yhdistyksen jäsen olekaan) mutta kirkko on loppujen lopuksi ainoastaan verotusoikeudella varustettu aatteellinen yhdistys ja rakenteeltaan hyvin lähellä esim. poliittista puoluetta. Tältä pohjalta olisi aika hassua ajatella että Forssan työväenyhdistyksen edustaja olisi joka aamu pitänyt koulussani 10 minuutin palopuheen sosialidemokratian erinomaisuudesta jonka jälkeen 7-13 vuotiaat lapset olisivat sitten laulaneet Työväen marssin sekä Kansainvälisen ja jatkaneet koulupäivää.
Tuotahan pidettäisiin aivopesuna vaikka mekanismi on hyvin samanlainen kuin uskonnollisissa aamunavauksissa.

En tiedä miten nämä nämä asiat ovat muuttuneet viidessätoista vuodessa. Tiedän kuitenkin sen että uskonto on hieno ja iloinen asia.
Kunhan se pidetään pois kouluista ja jätetään jokaisen henkilökohtaiseksi omantunnon asiaksi.